Kun oikeat työt alkavat, EU:n ilkkuja Farage pakenee

Viime viikolla totesin verkkokommentissani, että kaksi Britannian EU-eron pääarkkitehtia pakeni paikalta ennen kuin viikko oli ehtinyt kulua historiallisesta kansanäänestyksestä. Tarkoitin tietysti Britannian pääministeriä David Cameronia ja eroleirin näkyvintä kasvoa Boris Johnsonia.

Heistä kumpikaan ei jää kantamaan vastuuta erosta, jonka he panivat alulle. Kansanäänestyksen luvannut Cameron erosi – osin ymmärrettävistä syistä – ja ennakkosuosikki Johnson joutui pelatuksi ulos pääministeripelistä.

Tänään maanantaina tähän vastuuttomien listaan voi lisätä kolmannen nimen: Nigel Farage. Farage ilmoitti astuvansa sivuun Britannian EU-vastaisen Ukip-puolueen puheenjohtajan paikalta.

Juuri Farage loi sen paineen, joka sai Cameronin lupaamaan EU-kansanäänestyksen ennen edellisiä parlamenttivaaleja. Juuri Farage on ollut vuosikausia se Britannian sitkein EU:n ilkkuja niin Lontoossa kuin Brysselissäkin.

Vaikka Johnson oli eroleirin vetoavin kasvo, hän oli tullut eroajatuksineen kaapista ulos vasta hiljattain. Farage on ollut EU:n vastustaja käytännössä aina. Hän oli mukana perustamassa Ukipia vuonna 1993.

Kaikki nämä vuodet Farage on pannut Britannian ongelmia Brysselin piikkiin. Oli kyse sitten hallitsemattomasta maahanmuutosta, Britannian taloudesta tai julkisen terveydenhuollon tilasta, sama syyttävä sormi on osoittanut kanaalin yli.

Kansanäänestyksen tulos oli hänen uransa huipentuma. Hän voitti. Britannia lähtee EU:sta.

Miksi ihmeessä hän siis ilmoittaa nyt jättävänsä Ukipin puheenjohtajan tehtävät? Ja miksi hän tyytyy sen sijaan seuraamaan eroprosessia vihaamansa instituution eli europarlamentin jäsenenä?

Farage itse perusteli asiaa maanantaina tehtävä suoritettu -retoriikalla: Homma on hoidettu ja Britannia on ulkona unionista, joten Faragelle ei ole enää puoluejohtajana käyttöä.

”Minun poliittinen missioni on täytetty”, hän sanoi.

Tässä retoriikassa on pieni faktoihin liittyvä ongelma: Homma ei ole hoidettu.

Britannia ei ole vielä lähimainkaan ulkona unionista. Se ei ole vielä edes ulko-ovelle johtavien rappusten ensimmäisellä askelmalla. Se vasta pohtii, keillä sen poliitikoista olisi riittävästi rohkeutta tuo ensimmäinen askel ottaa.

Selvästikään Farage ei ole noiden uskalikkojen joukossa.

Britannian saattaminen ulos unionista tulee olemaan suuri työ, ja se työ on vasta alkamassa. On annettava ilmoitus eroprosessin aloittamisesta EU:lle ja neuvoteltava EU:n kanssa uudet ehdot, ala alalta, sopimus sopimukselta.

Tuon työn aikana saattaa paljastua Faragen kannalta epämieluisia asioita. Saattaa esimerkiksi käydä ilmi, että Britannia ei voi säilyttää kaikkia sisämarkkinoiden etuja ja samalla rajoittaa työvoiman vapaata liikkuvuutta Euroopasta.

Silloin on tehtävä kompromisseja: miten toteuttaa Britannian äänestäjien tahto ja samalla saada aikaan lopputulos, joka tekee taloudelle mahdollisimman vähän tuhoa?

Näissä vaikeissa pohdinnoissa Faragella olisi luullut olevan oppositiopuolueen johtajana paljon sanottavaa, vaikka hän ei varsinaisiin neuvottelupöytiin olisi päässytkään. Ja tuota sanottavaa olisi täytynyt maan hallituksenkin hieman kuunnella. Niin moni äänestäjä on Farageen uskonsa pannut.

Työtäkään Faragen ei luulisi pelkäävän, pilkkasihan hän vasta hiljattain euroedustajia siitä, että he eivät ole koskaan tehneet oikeaa työtä. Hän on siis ilmeisesti toista maata.

Töihin tarttumisen ja poliittisen projektinsa loppuun saattamisen sijaan Farage kuitenkin päätti totuuden hetkellä valita sivustahuutelijan roolin.

Se rooli hänelle toki tutuin onkin.