Hetki on painunut haminalaisen Ismo Kiurun mieleen vahvana. Lastina autossa oli vaimon kanssa juuri poimitut mansikat, ja suunta oli kotiin päin pitkin hiekkaista kylätietä. Pian oli kuitenkin pysähdyttävä.
”Näin jo parinkymmenen metrin päästä ne, eikä ollut vaaraa, että olisin ajanut päälle. Viisi ketunpoikaa, yhtä aikaa tiellä! Niin uniikki ja harvinainen tilanne, ettei satu ihan joka pojalle”, Kiuru kertaa puhelimitse kesäkuista näkyä.
Kiuru on nähnyt ketunpoikia tiellä telmimässä useasti ensikohtaamisen jälkeenkin. Kiuru arvelee pesän olevan aivan tien tuntumassa, kenties suuren kantokasan alla.
”Kettuhan viihtyy siellä, missä sillä on suojaa ja ruokaa. Mutta että ihan tien vieressä? Onhan siinä riski, että joku jää vielä alle”, Kiuru pohtii.
Kokeneena luonnontarkkailijana Kiuru arvelee, että viikkoja on kulunut jo niin paljon, että pian pennut lähtevät omille teilleen.
”Ketunpojille koittaa kova elämä. Mutta se on normaalia luonnon kiertokulkua.”
Kuten erään jäniksenpojankin tarina.
”Tuossa juuri näin viljapellolla parin metrin päästä traktorin penkiltä jäniksenpojan, sellaisen parin nyrkin kokoisen. Siellä se söi kauran orasta”, Kiuru kertoo.
”Samana iltana oli jäniksenpoika kanahaukan kynsissä. Haukka vei poikasilleen ruokaa.”
Kiuru pyörittää perheensä kanssa noin 40-päistä lypsykarjatilaa. Usein, kun aikaa on jäänyt, Kiuru on lähtenyt poikiensa kanssa kiertämään alueen metsäteitä kiikareiden kanssa.
”Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan. Merikotkakin on nähty, ilveshavaintoja tehty. Elävää sutta tai karhua en ole nähnyt, mutta ympärillä ne pyörivät, jatkuvasti on jälkihavaintoja”, Kiuru kertoo.
Saavat pyöriäkin, mutta yksi metsän suurista käy joskus maatilan isännän hermoille. Ja se on hirvi.
”Hirvestä on jokapäiväistä riesaa. Ne tulevat syömään ja tallomaan kaurat pellosta. Tulevat lehmien laitumien aidoista läpi tolpat ja langat mukanaan, on iso työ joka aamu tarkastaa aidat. Ja ostaa uudet langat ja tolpat. Täällä meillä pitäisi hirviä kaataa syksyisin enemmän”, Kiuru sanoo.
Kirjoita kommentti