Meri oli melkein tyyni. Tammisaarelainen Johan Henriksson oli lähtenyt veneellään aamukahdeksalta Tvärminnestä Hankoniemen itäpuolelta. Mukana alumiinisessa avoveneessä oli Henrikssonin ruotsalainen lääkäriystävä, joka oli käymässä Suomessa.
He olivat menossa linnustamaan ulkoluodoille. Päivästä näytti tulevan leuto, vaikka oli jo marraskuu. Kello kuuden merisäässä aamupäiväksi oli ennustettu heikkoa tuulta.
Tarkoitus oli ampua alleja. Lämpiminä syksyinä niiden muutto voi jatkua pitkälle joulukuuhun. Parhaat metsästyspaikat ovat Helsingin ja Hangon välillä, sillä suurimmat alliparvet muuttavat Suomenlahden yli tältä kohdalta. Täällä ne pysähtyvät lepäämään ja ruokailemaan luotojen lähelle.
Oli maanantaiaamu 16. marraskuuta vuonna 2015, ja merellä oli muutama aste lämmintä. Henriksson oli ajatellut, että he nousisivat maihin viimeisillä ulkoluodoilla. Mainingit olivat kuitenkin niin suuria, ettei veneellä päässyt rantaan.
Ammutaan sitten veneestä, he päättivät.
Mantereelle oli kymmenkunta kilometriä. Tähän aikaan vuodesta näin kaukana merellä liikkuivat enää rahtialukset ja ruotsinlaivat. Ympärillä oli avoin Suomenlahti. Mainingit nostivat ja laskivat venettä.
Henrikssonin ruotsalainen kaveri katseli maisemaa kiikareilla. Jokin ulompana merellä kiinnitti hänen huomionsa. Näytti siltä, että siellä kellui jotain valkoista. Kuin joutsen ilman kaulaa, hän sanoi.
Henriksson otti kiikarit. Hänestä se saattoi olla poiju. Vaikea sanoa, välimatkaa oli varmaan puolisen kilometriä.
Aamupäivä kului. He ampuivat alleja, saivatkin useita.
Pilvipeite alkoi rakoilla. Myöhäissyksyn päivästä oli tulossa kaunis.
Parin tunnin kuluttua he ryhtyivät keräämään ampumiaan lintuja vedestä. Henriksson sanoi, että mennään katsomaan sitä valkoista.
He ajoivat veneellä lähemmäksi.
Mikä se olikin, se oli suuri. Suurempi kuin joutsen.
Kuollut hylje kenties, Henriksson aprikoi.
Silloin hän erotti saappaan.
Keskusrikospoliisin toimitalo Vantaan Tikkurilassa näyttää linnakkeelta. Sisään hämärään aulahalliin pääsee tarkasti vartioidusta ovesta. Vain vallihauta ja nostosilta puuttuvat.
Rikosylikomisario Göran Wennqvist on isokokoinen mies. Pää on kalju, parta valkoinen. Wennqvist työskentelee vakavien rikosten tutkinnanjohtajana. Parikymmentä vuotta hän on johtanut myös keskusrikospoliisin uhrintunnistusyksikköä. Se aloitti toimintansa 25 vuotta sitten. Ensimmäinen suuri työ alkoi pian sen jälkeen, kun autolautta Estonia upposi Suomenlahdella syysmyrskyssä 1994.
Sen jälkeen uhrintunnistusyksikön tutkijat ovat olleet tunnistamassa vainajia monissa eri maissa. Raskain ja työläin operaatio tehtiin Thaimaassa tsunamin jälkeen.
Ryhmän tehtävä on tunnistaa luonnonkatastrofien ja suuronnettomuuksien, kuten vaikkapa hotellipalojen, suomalaiset uhrit. Wennqvistin ja hänen ryhmänsä selvitettäviksi päätyvät myös ne tapaukset, joissa Suomesta löytyy vainaja, jota ei heti tunnisteta.
Wennqvistillä on pitkä ura poliisina, menossa on 41. vuosi. Joskus hän ajattelee nähneensä jo kaiken, mitä suomalainen poliisi voi nähdä. Mutta sitten kohdalle tulee jotain aivan muuta.
Joka vuosi 15–20 suomalaista jää kateisiin.
Rikoksen uhriksi heistä on joutunut vain pari kolme. Muut ovat kuolleet tapaturmaisesti, saaneet sairauskohtauksen tai tehneet itsemurhan jossain sellaisessa paikassa, josta heitä ei ole löydetty. Joukossa on myös sellaisia, jotka ovat halunneet katkaista siteensä sukulaisiin ja tuttaviin ja ovat muuttaneet ulkomaille kertomatta minne.
Keskusrikospoliisissa on laskettu, että 1950-luvulta lähtien nelisensataa ihmistä on jäänyt pysyvästi kateisiin, eli heitä ei ole koskaan löydetty. Heistä naisia on vain satakunta.
Lähes kaikki kateisiin jääneet suomalaiset ovat aikuisia. Jos alle kymmenvuotias lapsi katoaa pitkäksi aikaa, kyse on yleensä huoltajuusriidasta. Toinen vanhemmista on vienyt lapsen ulkomaille ja toinen on tehnyt katoamisilmoituksen.
Teini-ikäisinä kadonneet nuoret ovat olleet kaksi kertaa useammin tyttöjä kuin poikia. Joidenkin heistä poliisi epäilee joutuneen rikoksen uhriksi. Yksi heistä on tamperelainen Raisa Räisänen. Hän oli 16-vuotias ja harrasti koripalloa, kun hän lokakuisena lauantai-iltana vuonna 1999 katosi Tampereen keskustassa.
Nuorista aikuisista puolestaan on kateissa selvästi enemmän miehiä kuin naisia. Moni heistä lienee tehnyt itsemurhan, sillä nuorten suomalaisten miesten itsemurhakuolleisuus on ollut poikkeuksellisen suurta.
”Vesistöjen takia meillä jää miehiä kateisiin”, Göran Wennqvist sanoo. Suomessa on tosiaan paljon merta ja järviä, ja vaikka tiedetään, että kadonnut oli lähtenyt vesille ja on todennäköisesti hukkunut, hänet kirjataan kadonneeksi, kunnes ruumis löytyy.
Joskus ruumiin löytyminen kestää. Helsinkiläinen 38-vuotias ilmastointiasentaja katosi marraskuussa vuonna 1991. Tuona päivänä hän soitti viimeisen kerran entiselle puolisolleen.
Katoamispäivän iltana asentaja oli nähty Haagassa. Hän oli kertonut olevansa menossa tuttavien luokse Vantaalle. Hän ei koskaan saapunut perille. Omaiset tekivät katoamisilmoituksen.
Kaksi kuukautta myöhemmin poliisi etsi häntä tiedotusvälineiden avulla. Noin 175-senttinen ja hoikka. Tummat lyhyet hiukset ja huuliparta. Kadotessa yllä tummat vaatteet.
Vuonna 2002, lähes yksitoista vuotta katoamisen jälkeen, hänet julistettiin kuolleeksi.
Sen jälkeen kului kahdeksan vuotta. Kesäkuun alussa vuonna 2010 rakennusmiehet olivat purkamassa teollisuusrakennuksen 12-metristä savupiippua Vantaan Veromiehessä. Piippu oli ollut käyttämättömänä parikymmentä vuotta. Kesken purkutöiden työmiehet löysivät piipusta muumioituneen ruumiin.
Vaatteiden taskussa oli papereita. Niissä oli marraskuussa 1991 kadonneen asentajan nimi.
Oikeuslääkäri tutki ruumiin. Väkivallan merkkejä ei löytynyt, eikä poliisi epäillyt rikosta. Näytti siltä, että asentaja oli kiivennyt piippuun itse ja joko pudottautunut tai pudonnut.
Kun Johan Henriksson näki saappaan, hän soitti hätänumeroon.
Hän arveli, ettei ruumista kannattanut yrittää nostaa veneeseen tai lähteä vetämään rantaan.
Hätäkeskus yhdisti puhelun meripelastuskeskukseen. Henriksson antoi päivystäjälle sijaintikoordinaatit.
Vainajalla oli farkut. Villapaita oli hajonnut riekaleiksi. Toisessa jalassa oli vihreä saapas.
Henriksson jäi odottamaan. Vainaja näytti ajelehtivan hiljakseen kauemmas avomerelle.
Hän ajatteli vainajan omaisia. Hän halusi varmistaa, ettei ruumis uppoa. Huolestuneena hän piti silmällä lähistöllä lentäviä lokkeja.
Kahden ja puolen tunnin kuluttua merivartioston vene saapui. Siinä oli kaksi merivartijaa sekä ylikonstaapeli Peter Danielsson Länsi-Uudenmaan poliisilaitokselta.
Oli sattumaa, että linnustajat olivat osuneet paikalle juuri silloin, kun ruumis oli noussut pintaan. Kohta se olisi vajonnut takaisin veteen. Silloin sitä tuskin olisi enää löydetty.
Ylikonstaapeli Danielsson kiitti Henrikssonia siitä, että tämä oli ilmoittanut vainajasta.
Oliko sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ilmoita, Johan Henriksson ajatteli.
Hankoniemen itäpuolella kellunut ruumis oli yksi niistä vainajista, jotka löytyivät maastosta vuoden 2015 aikana. Suomesta löydettyjä ruumiita ei kirjata, mutta ainakin seuraavat tapaukset sattuivat vuonna 2015:
Maaliskuisena lauantai-iltana meren jäältä Kirkkonummelta löydettiin hukkuneen pilkkijän ruumis. Vainaja oli keski-ikäinen ulkopaikkakuntalainen mies. Hänen omaisensa oli ottanut yhteyttä poliisiin, kun mies perjantai-iltana ei ollut palannut pilkkiretkeltään.
Poliisi oli löytänyt ensin miehen auton ja sitten koirien avulla hänen jälkensä. Ne johtivat jäälle. Kalastusvälineet paikannettiin Rajavartiolaitoksen helikopterin avulla. Ruumis löytyi niiden läheltä. Jää oli ollut heikkoa, eivätkä jäänaskalitkaan olleet pelastaneet pilkkijää.
Toukokuussa metsästä Tampereen Hervannasta löytyi miehen ruumis. Poliisi epäili henkirikosta.
Venäjän puolelta Vuoksesta Svetogorskin voimalan luota löytyi kesäkuussa ruumis, jonka uskottiin kuuluvan suomalaiselle miehelle. Mies oli ilmoitettu kadonneeksi.
Viking Grace -laivalta toukokuussa kadonneen miehen ruumis löydettiin Ahvenanmaan saaristosta heinäkuussa.
Ohikulkija huomasi ruumiin lammen rannassa Kuopiossa heinäkuussa. Poliisi ei epäillyt rikosta.
Heinävedeltä löytyi heinäkuussa ihmisen jäänteet. Se, kenelle ne kuuluivat, varmistui vasta, kun niistä saatua dna-tunnistetta verrattiin erään helsinkiläismiehen lähisukulaisen dna-tunnisteeseen. Mies oli kadonnut jo vuonna 2012. Vainajalta löytyi ostoskuitteja, jotka sopivat helsinkiläismiehen liikkeisiin.
Elokuussa Tammelasta valtatie 10:n läheltä löytyi maastosta ihmisen luita ja vaatteita. Luista otettiin dna-tunniste. Se sopi neljä vuotta aikaisemmin kadonneeseen 44-vuotiaaseen forssalaismieheen.
Kouvolan Harjussa ohikulkijat löysivät tien poskesta nuorehkon miehen ruumiin. Poliisista näytti siltä, että ruumis oli heitetty sinne autosta. Tapausta alettiin tutkia murhana. Viikon päästä tehtiin ensimmäiset pidätykset.
Syyskuussa iltarasteille osallistunut suunnistaja löysi ihmisen pääkallon maastosta Kouvolan Lehtomäellä. Kaakkois-Suomen poliisi ryhtyi tutkimaan tapausta keskusrikospoliisin kanssa.
Lokakuussa poliisikoira löysi miehen ruumiin Vuolijoelta muutaman sadan metrin päässä valtatie 28:sta. Mies oli kadonnut pari kuukautta aikaisemmin. Rikosta ei epäilty.
Ylöjärvellä kadonnut keski-ikäinen nainen löytyi järvestä lokakuussa. Hänen lenkkitossunsa ja kotiavaimensa olivat rannassa.
Iittiläisestä sorakuopasta löytyi loka-marraskuun vaihteessa puolialastoman miehen ruumis. Ruumiissa oli väkivallan merkkejä, ja poliisi alkoi tutkia asiaa murhana.
Tšekkiläisen 27-vuotiaan Nela Utkinan ruumis löytyi vaikeakulkuisesta maastosta korkean kallion laelta Espoon Nuuksiosta marraskuussa. Utkinan katoamista oli käsitelty paljon julkisuudessa, ja laajoihin etsintöihin oli osallistunut kymmeniä vapaaehtoisia. Utkina oli kadoksissa kaksi kuukautta, kunnes lähellä asunut ulkoilija löysi hänen ruumiinsa. Poliisin mukaan kuolemaan ei liittynyt rikosta.
Ja sitten, puolitoista viikkoa myöhemmin marraskuun 16. päivänä merestä kaukaa Hangon ulkopuolelta löytyi vainaja, joka nostettiin varovasti merivartioston alukseen ja kuljetettiin merivartioasemalle Hankoon ja sieltä terveyskeskuksen ruumishuoneelle.
Oikeuslääkäreiden toimisto on huomaamaton vanha ruskea tiilirakennus Helsingin Ruskeasuolla.
Hangon vainaja tuotiin sinne hautausurakoitsijan ruumisautolla. Se siirrettiin kylmäsäilytystiloihin odottamaan
ruumiinavausta.
Siellä oli muitakin. Ruskeasuolla tehdään kolmisen tuhatta oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta vuodessa, ja välillä tulee ruuhkaa. Oikeuslääkäreitä on vain kuusi, ja jokainen heistä tekee viitisensataa avausta vuodessa.
Länsi-Uudenmaan poliisi kävi läpi kaikki sen tiedossa olleet kadonneet henkilöt. Yhdenkään tuntomerkit eivät sopineet merestä löytyneeseen vainajaan.
Kuka hän oli? Tutkinnanjohtaja Henrik Niklander otti yhteyttä keskusrikospoliisiin Vantaalle. Göran Wennqvistin uhrintunnistusyksikkö otti tapauksen selvitettäväkseen.
Paikalliset poliisit muistivat vain yhden yhtä erikoisen tapauksen. Syyskuun lopussa vuonna 2010 rantakivikosta Inkoon Barösundin saaristosta oli löytynyt täysissä pukeissa ollut ihmisen luuranko.
Vainajan lähellä olivat sukset. Monot olivat kiinni siteissä.
Myös sormus ja Nokian gsm-puhelin löytyivät. Mutta henkilöllisyyspapereita vaatteiden taskuissa ei ollut.
Suksissa oli teksti Pärnu, Made in Estonia. Hiihtäjä saattoi siis olla virolainen, mutta olisiko ruumis voinut kulkeutua näin kauas?
Kun vainajan henkilöllisyyttä alettiin selvittää, kävi ilmi, että virolainen isä oli lähtenyt poikansa kanssa hiihtämään meren jäälle Tallinnasta maaliskuussa eli puoli vuotta aikaisemmin. Molemmat olivat kadonneet.
Viron poliisi toimitti Interpolille lähiomaisilta otetut dna-tunnisteet. Niitä verrattiin vainajan luunäytteestä saatuun dna-tunnisteeseen.
Lopulta, muutamien vuosien kuluttua, vahvistui, että Inkoon saaristosta löytynyt vainaja oli Tallinnasta hiihtomatkalle lähtenyt isä. Poikaa ei koskaan löydetty.
Ruumis oli ajelehtinut sukset jalassa kevään ja kesän aikana Suomenlahden yli.
Tuntematon vainaja voidaan tunnistaa luotettavasti vain kolmella tavalla: sormenjäljistä, hampaista tai dna:sta.
Jos vainajan sormenjäljet löytyvät keskusrikospoliisin rekisteristä, tunnistaminen käy nopeasti. Tallessa on kuitenkin vain rikoksista epäiltyjen sormenjäljet. Uusia biopasseja varten kerätään kaikkien sormenjäljet, mutta niiden käytöstä on tiukat määräykset. Poliisi pääsee tutkimaan niitä vain silloin, kun se on välttämätöntä, jotta esimerkiksi suuronnettomuuden tai henkirikoksen uhrin henkilöllisyys voidaan selvittää. Silloinkin poliisilla pitää olla epäily siitä, kuka vainaja on.
Aina sormenjälkiä ei saada. Vaikeimpia ovat muumioituneet tai palaneet ruumiit.
Helpointa ja nopeinta on tunnistaa vainaja hampaista. Jos poliisilla on epäilys siitä, kuka vainaja voi olla, poliisi hankkii tämän hammaskartat. Sen jälkeen oikeushammaslääkäri vertaa vainajan hampaita hammaskarttoihin: paikkoja, puuttuvia hampaita, implantteja.
Työläin hammastunnistusoperaatio tehtiin Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen. Surmansa sai 230 000 ihmistä, joista 179 oli suomalaisia.
Kuukauden kuluttua katastrofista krp:llä oli hammashoitotiedot lähes kaikista niistä, jotka olivat kadonneiden listalla.
Aikuisista 98 eli 90 prosenttia pystyttiin tunnistamaan hampaiden perusteella ja lapsistakin 14 eli joka neljäs. Kaikista tsunamissa kuolleista pikkulapsista ei ollut hammaskarttoja. Sormenjäljistä tunnistettiin 24 suomalaislasta ja seitsemän aikuista.
Jos vainajaa ei pystytä tunnistamaan sormenjälkien ja hampaiden perusteella, hänestä otetaan dna-näyte. Se saadaan luuytimestä, lihaksesta tai verestä, jos verta vielä on.
Mutta kuten sormenjälkiä ja hampaita, dna-näytettäkin pitää verrata johonkin. Jos poliisilla on epäilys vainajan henkilöllisyydestä, vertailunäyte voidaan ottaa vaikkapa vainajan hammasharjasta tai lähiomaisilta.
Tsunamissa kuolleista suomalaisista 26 lasta ja kuusi aikuista tunnistettiin dna:ta vertailemalla. 179 suomalaisuhrista pystyttiin tunnistamaan lopulta 174. Kateissa on yhä yksi aikuinen ja neljä lasta.
Kun löytyy tuntematon vainaja, poliisi määrää ruumiin oikeuslääketieteelliseen ruumiinavaukseen Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle, Kuopioon tai Ouluun. Avauksen tekee oikeuslääkäri.
Näin ruumiinavaus tavallisesti tehdään:
Poliisi tutkii vainajan vaatteet ja taskuissa olevat tavarat ja asiakirjat. Minkä merkkisiä vaatteet ovat, minkä kokoisia, minkä värisiä. Millaisia kuvioita niissä on.
Kengät: valmistusmateriaali, väri, varren korkeus, koko, tuotemerkki. Kello. Korut.
Kaikki tiedot kirjataan. Usein vainajaa tutkimassa on oikeuslääkärin lisäksi poliisi.
Vainaja mitataan ja punnitaan. Kehon rakenne arvioidaan, hiusten pituus ja väri merkitään muistiin, parta, silmien väri, jos se vielä erottuu. Kallon muoto. Korvanlehdet. Alaleuan muoto.
Ja edelleen: onko leikkausarpia, ulkoisia vammoja, tatuointeja tai lävistyksiä. Joskus omaiset saattavat tunnistaa vainajan, kun heille näytetään valokuvaa tatuoinnista.
Röntgenkuviakin voidaan ottaa.
Oikeuslääkäri kirjaa jokaisen yksityiskohdan, josta voi olla apua tunnistamisessa. Samalla hän selvittää vainajan kuolinsyytä.
Ulkoisen tarkastuksen jälkeen on vuorossa sisätarkastus. Sen aikana kaikki sisäelimet käydään läpi systemaattisesti.
Aivot. Rintakehä. Vatsaontelo. Lantion alue. Onko vammoja, murtumia, keinoniveliä. Ovatko nivelet kuluneet tai verisuonet kalkkeutuneet. Sellainen kertoo vainajan iästä. Keinonivel voi olla tatuointiakin parempi tunniste, sillä niissä on sarjanumerot. Sairaaloissa tiedetään, mikä numero kuuluu kenellekin.
Ruumiinavauspöydillä Ruskeasuolla on nähty kaikenlaisia vainajia. Päättömiä, mädäntyneitä, murskaantuneita, muumioituneita, hiiltyneitä, pieniksi paloiksi silvottuja. Kyllä, myös lapsia.
Joskus pöydällä on vain kasa luunpaloja. Mutta niistäkin saadaan dna-tunniste.
Kouvolasta iltarasteilta syyskuussa löytynyt ihmisen pääkallon pala tuotiin tänne tutkittavaksi. Seuraavana keväänä tiedettiin, että kyseessä oli nainen, mutta henkilöllisyys oli vielä epäselvä, ja tutkimuksia jatkettiin.
Kuolintodistukseen merkitään kuolemanluokka: tauti, ammattitauti, tapaturma, lääketieteellinen hoito tai tutkimustoimenpide, itsemurha, henkirikos, sota tai epäselvä kuolema.
Niin huolellisesti tämä kaikki tehdään, että keskimäärin vain sadan ihmisen kuolema joudutaan vuosittain rekisteröimään epäselväksi. Tuntemattomat vainajatkin tunnistetaan lopulta melkein aina.
Marraskuussa 2008 Oriveden hautausmaalla järjestettiin poikkeukselliset hautajaiset. Paikalliset virkapukuiset poliisit laskivat kirkkomaahan vainajan, jonka henkilöllisyyttä oli yritetty selvittää puolitoista vuotta. Arkussa lepäsi keski-ikäinen nainen, jolla ei ollut kuolinpäivää, syntymäaikaa eikä nimeä.
Seurakunnan pappi siunasi vainajan. Aurinko paistoi matalalta hiljaiselle hautausmaalle. Poliisimiesten varjot lankesivat valkoiselle arkulle. Ketään muita ei ollut paikalla.
Ruumis oli löytynyt pitkäperjantaina vuonna 2007. Eräs pariskunta oli tullut mökilleen pääsiäiseksi. He olivat olleet kävelemässä syrjäisellä hakkuuaukiolla, kun he olivat huomanneet kaatuneen koivun juurakon alla naisen ruumiin.
Nainen oli ollut kuopassa polvillaan sammakkomaisessa asennossa. Hänen yläruumiinsa oli lyyhistynyt maahan reisien päälle.
Poliisit keräsivät vainajan luota kolme tyhjää vesipulloa, ruskean päällystakin, lähes täyden savukerasian, keinonahkaisen laukun, rahapussin, silmälasit, mp3-soittimen, taskulampun sekä suositun, englanninkielisen Lassi ja Leevi -sarjakuvakirjan.
Henkilöpapereita ei löytynyt. Väkivallan merkkejä ei ollut. Mikään vainajassa ei viitannut siihen, että hän olisi ollut koditon kulkija.
Poliisi tarkisti kaikkien Suomessa kadonneiksi ilmoitettujen naisten tuntomerkit. Vainaja ei sopinut keneenkään heistä.
Oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus tehtiin Tampereella neljä päivää myöhemmin. Vainaja oli 166 senttiä pitkä ja vartaloltaan hoikka. Oikeuslääkärin lausunnon mukaan hän oli saattanut olla kuopassa useita viikkojakin. Kevätöisin oli edelleen pakkasta.
Vainajasta otettiin rutiininäytteet, ja myös sormenjäljet, hammastiedot ja dna-näyte. Niistä ei kuitenkaan ollut apua, koska poliisilla ei ollut mitään, mihin niitä olisi verrattu.
Oikeuskemian tulokset saatiin muutamien viikkojen kuluttua. Elimistöstä oli löytynyt huomattava määrä astman hoidossa käytettyä antihistamiinia. Sitä käytetään myös unilääkkeenä, eikä sitä myydä Suomessa. Oikeuslääkäri piti kuolemaa itsemurhana.
Poliisitutkimukset etenivät hitaasti. Setelit naisen lompakossa oli lähes kaikki painettu Saksassa. Niiden, englanninkielisen Lassin ja Leevin ja astmalääkkeen perusteella alkoi näyttää siltä, että nainen oli ulkomaalainen.
Poliisi lähetti kansainväliseen rikospoliisijärjestöön Interpoliin niin sanotun black notice -tiedustelun. Sen avulla haetaan tietoja tunnistamattomista vainajista. Ehkä jossain oli ilmoitettu kadonneeksi tuntomerkkeihin sopiva nainen.
Oriveden rautatieaseman bussipysäkin katoksesta oli helmikuussa löytynyt sininen kassi. Se oli tuotu poliisin löytötavarasäilytykseen. Kassissa oli naisten vaatteita. Ne oli pakattu siististi.
Nyt kassi tutkittiin uudelleen. Sieltä löytyi kaksi pienen pientä muovitettua paperinpalasta. Krp:n rikosteknisen laboratorion mukaan ne olivat peräsin saksalaisesta passista.
Kassissa oli myös pieni meikkipussi ja siinä hammasharja. Hammasharjasta otettiin dna-näyte, jota verrattiin vainajasta saatuun dna-tunnisteeseen. Tulos: kassi oli vainajan.
Mutta passin palasia lukuun ottamatta mikään muu kassissa ei auttanut vainajan identifioimisessa. Vaatteista oli leikattu pois jopa tuotemerkit, joista olisi voinut päätellä jotain vainajan kotimaasta.
Poliisi päätteli, että nainen oli halunnut kadota. Hän oli yrittänyt salata sen, kuka hän oli, jos hänen ruumiinsa joskus löytyisi.
Interpolin avulla ei löytynyt yhtään kadonnutta, joka olisi vastannut naisen tuntomerkkejä.
Marraskuussa 2008 nainen haudattiin Orivedelle tuntemattomana. Haudalle pystytettiin puinen risti. Metsätyttö, siinä luki.
Syksyllä 2009 Metsätytön tapaus siirrettiin paikallispoliisista keskusrikospoliisin uhrintunnistusyksikölle. Siellä koko aineisto käytiin huolellisesti vielä kerran läpi. Kaikki vihjeet tarkistettiin, ja kadoksissa olevien naisten tuntomerkkejä verrattiin uudestaan Metsätytön tuntomerkkeihin. Mitään ratkaisevasti uutta ei selvinnyt.
Tutkintaa johtanut krp:n rikoskomisario Ismo Kopra päätti avata haudan. Tällainen niin sanottu exhumaatio on Suomessa harvinaista. Krp:n tutkijat halusivat itse nähdä vainajan. Ehkä he pystyisivät tarkentamaan tuntomerkkejä, kuten ikää, omien asiantuntijoidensa avulla.
Joulukuussa 2009 arkku nostettiin haudasta. Mitään oleellisesti uutta ei kuitenkaan saatu selville. Vainaja pantiin sairaalan kylmiöön odottamaan.
Naisen liikkeistä ennen kuolemaa kertoivat ainoastaan kaksi kynnen kokoisiksi paloiksi revittyä bussilippua. Ne oli löydetty vainajan takin taskusta. Toinen lippu oli ostettu matkalle Jämsästä Tampereelle helmikuussa 2007.
Krp:stä otettiin uudestaan yhteyttä jämsäläisiin hotelleihin. Ehkä nainen oli yöpynyt jossain niistä ennen bussimatkaa.
Eräs hotelli Jämsän keskustassa ilmoitti, että siinä oli asunut tuntomerkkeihin sopiva nainen. Hän oli täyttänyt majoituskortin ja kirjoittanut olevansa kotoisin Saksasta. Syntymävuodekseen hän oli merkinnyt vuoden 1967 ja kotipaikakseen saksalaisen Braunschweigin.
Hotellihuoneen hän oli maksanut käteisellä.
Hänen etunimensä oli Ines.
Nyt krp:llä oli nimi ja osoite – elleivät ne olleet keksittyjä. Krp teki Europolin kautta selvityspyynnön Saksaan. Vastaus saapui: tämän niminen saksalaisnainen oli olemassa. Hän oli myös asunut tuossa osoitteessa Braunschweigissa. Hänen vanhempansa asuivat muutaman sadan kilometrin päässä.
Vanhempien mukaan Ines oli ilmoittanut heille, ettei hän enää halunnut pitää yhteyttä. Ines oli kertonut aikovansa muuttaa. Hän ei halunnut sanoa, minne.
Koska Ines oli sanonut katkaisevansa yhteydenpidon perheeseen, omaiset eivät tehneet katoamisilmoitusta. Sen takia hänen tuntomerkkejään ei ollut löytynyt Saksan poliisin kadonneiden rekisteristä.
Oli toinenkin erikoinen yksityiskohta. Ines oli ilmoittanut perheelleen muuttopäiväkseen 19. helmikuuta 2007. Sama päivämäärä oli Jämsästä Tampereelle hankitussa bussilipussa.
Metsätytön henkilöllisyys varmistui keväällä 2010, kun Ineksen ja hänen äitinsä dna-näytteitä verrattiin toisiinsa. Siitä, kun mökkeilevä pariskunta oli löytänyt ruumiin, oli kulunut lähes kolme vuotta.
Omaiset saapuivat Saksasta Suomeen noutamaan tuhkauurnaa. He eivät olleet käyneet Suomessa aikaisemmin, eikä Ineksellä heidän tietääkseen ollut yhteyksiä Suomeen.
He kävivät siinä jämsäläishotellissa, jossa Ines oli yöpynyt. Orivedellä he tapasivat poliisit, jotka olivat olleet Ineksen löytöpaikalla pitkänäperjantaina 2007.
Oli selvää, että 40-vuotias Ines oli halunnut tehdä itsemurhan jossain kaukana ja päätynyt oriveteläiseen metsään. Vähemmän selvää oli, miksi. Omaisilla siihen ei ollut vastausta.
Keväisin oikeuslääkäreiden tutkittaviksi tulevat talven aikana jäihin pudonneet vesivainajat.
Kun ihminen hukkuu, hän vetää vettä hengitysteihinsä ja tukehtuu. Aluksi vainaja painuu pohjaan. Ruumis alkaa mädäntyä yleensä parin päivän kuluessa. Vähitellen siihen kertyy ilmaa, ja se nousee pintaan. Se, kuinka nopeasti tämä tapahtuu, vaihtelee veden lämpötilan mukaan. Kesällä hukkuneet nousevat pintaan nopeammin kuin talvella. Kokeneet poliisit ja oikeuslääkärit näkevät, onko vainaja ollut vedessä kauan.
Ruumiinavauksessa sisäelimistä, aivoista ja keuhkoista otetaan kudosnäytteet, jotka tutkitaan mikroskoopilla. Usein poliisi haluaa tietää myös, onko vainajan veressä alkoholia, lääkkeitä, huumeita tai merkkejä myrkytyksestä. Kuolemansyy merkitään kuolintodistukseen.
Sisävesiin hukkuneista voidaan ottaa myös piilevänäytteet. Jos aivoista löytyy piileviä, vainaja on todennäköisesti kuollut hukkumalla.
Suomessa tiedetään, mitä piileviä missäkin järvessä elää. Jos vainajasta todetaan samaa piilevälajia kuin löytöjärvessä esiintyy, häntä tuskin on kuljetettu sinne muualta.
Oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa joulukuussa 2015 Helsingin Ruskeasuolla vahvistui, että Hangon vainaja oli hukkunut. Ruumiissa ei ollut merkkejä väkivallasta.
Varmistui, että vainajan tuntomerkit ja hänen hampaistaan kerätyt tiedot eivät sopineet keneenkään kadoksissa olevaan suomalaiseen. Keskusrikospoliisilla on rekisteri, johon on kerätty kadonneeksi ilmoitettujen ihmisten perustietoja, kuten hammaskarttoja.
Vantaalla krp:n rikosylikomisario Göran Wennqvist kävi läpi ruumiinavauksen aikana kerättyjä tunnistetietoja. Hän kiinnitti huomiota vainajan käsivarressa olevaan yksiväriseen tatuointiin. Hänestä näytti siltä, että kuviossa voisi olla risti, sellainen kuin Suomen ja Ruotsin lipuissa.
Vainajan yllä olleet vaatteet olivat ruotsalaisia merkkejä. Paitsi toisessa jalassa ollut kumisaapas. Se oli ranskalaisen Le Chameaun valmistama. Sellaisia ei myyty halpahalleissa.
Krp lähetti Hangon vainajan perustiedot Interpolin välityksellä muihin maihin. Mutta ennen kuin sitä kautta löytyisi mahdollisia osumia, voisi kulua kuukausia, jopa vuosia.
Kuhmosta löytyi metsästä syyskuussa 2010 vainaja, jolta puuttuivat kaikki raajat. Ilmeisesti eläimet olivat ne raadelleet. Oikeuslääketieteellisessä tutkimuksessa vainajan arvioitiin olevan 40–65-vuotias ja noin 180-senttinen mies. Kahdeksassa takahampaassa oli kultapaikat.
Juuri muuta ei saatukaan selville. Torson yllä olleet vaatteet olivat tavanomaiset. Mukana ollut laukku oli niin riekaleina, ettei siitä pystytty sanomaan edes sitä, oliko se reppu, vyölaukku vai kassi.
Vain hampaiden kultapaikat olivat poikkeukselliset. Niiden perusteella poliisin tutkijat epäilivät, ettei vainaja ollut suomalainen. Venäläisillä on usein kultapaikkoja, mutta ne on tehty toisella tavalla. Näiden paikkojen tekotapa saattoi viitata Saksaan.
Interpolin kautta alettiin selvittää, oliko jossain Euroopassa kadonnut tuntomerkkeihin sopiva mies. Kuukaudet kuluivat.
Mitään ei löytynyt. Torso odotti kylmäkaapissa.
Ruumiista selvitettiin dna-tunniste. Sen mukaan mies oli todennäköisimmin keskieurooppalaista, pohjoisespanjalaista tai ranskalaista syntyperää.
Kuhmon miehen henkilöllisyys varmistui vasta keväällä 2014. Metsästä löytyneet jäänteet kuuluivat vuonna 1952 syntyneelle saksalaiselle lääkärille. Sukulaiset eivät olleet ilmoittaneet häntä kadonneeksi, koska hän oli sanonut Saksasta lähtiessään, ettei enää halunnut olla tekemisissä heidän kanssaan.
Joulukuussa 2015 Hangon vainajan dna ja muut tutkimustulokset olivat valmistuneet. Krp lähetti ne ja vainajan tuntomerkit Interpolin jäsenmaihin.
Samaan aikaan Göran Wennqvist päätti soittaa suoraan kollegalleen Ruotsiin. Hangon vainajan löytymisestä oli kulunut kuukausi. Hän pohti tatuointia, ruotsalaisvalmisteisia vaatteita ja Le Chameaun saapasta.
Kun matkustajalaiva Estonia upposi syksyllä 1994 noin 40 kilometriä Utöstä etelään, joidenkin uhrien ruumiit löytyivät myöhemmin Viron rannikolta.
Silti ajatus siitä, että hukkunut kulkeutuisi Itämeren poikki Ahvenanmaan ja Turun saariston eteläpuolitse ja edelleen Suomenlahdelle ja vieläpä Hankoniemen toiselle puolelle tuntui Wennqvistin mielestä mahdottomalta.
Tukholmassa puhelimeen vastannut ruotsalaiskollegakin piti ajatusta järjettömänä, mutta hän lupasi tarkistaa asian.
Mahdottomaltakin tuntuvia asioita tapahtuu. Tammikuussa 2010 kallioiselta rannalta Norjan eteläkärjestä löytyi ihmisjäänteet, joiden yllä oli märkäpuku. Löytö ei sopinut keneenkään kadonneeseen norjalaiseen.
Hollannin rannikolta oli pari kuukautta aikaisemmin löytynyt ruumis samanlaisessa märkäpuvussa. Sitäkään ei tunnistettu. Interpolille lähetetyt dna-tunnisteet eivät tuottaneet yhteydenottoja.
Hollannin poliisit löysivät märkäpuvusta valmistajan siihen kiinnittämän niin sanotun RDIF-tunnisteen. Samanlaisia käytetään varashälyttiminä esimerkiksi kirjojen välissä. Tunnisteen avulla selvisi, että tämä tietty märkäpuku oli ostettu 7. lokakuuta Decathlonin urheiluliikkeestä Calais’sta Pohjois-Ranskasta.
Calais on kaupunki, jossa siirtolaiset yrittävät piiloutua Britanniaan ajaviin rekkoihin.
Sama henkilö oli hankkinut sekalaisen valikoiman muitakin uintivarusteita, kuten räpylöitä, kaikkia kaksi paria. Hän oli maksanut ostoksensa käteisellä.
Hän oli ostanut myös toisen märkäpuvun.
Sarjanumeron perusteella se oli sama puku, joka oli löytynyt Norjan etelärannikolta.
Poliisit epäilivät, että vainajat olivat siirtolaisia, jotka olivat yrittäneet uida Ranskasta Englannin kanaalin yli Britanniaan. Jos paikallinen tai matkailija olisi hävinnyt sukellusretkellä, hänet olisi varmasti ilmoitettu kadonneeksi.
Norjalainen Dagbladet-lehti jäljitti kaksi nuorta syyrialaista miestä, joiden tiedettiin olleen Calais’ssa ja kadonneen vähän sen jälkeen, kun märkäpuvut oli ostettu. Lehti etsi miesten perheenjäsenet ja pyysi näiltä dna-näytteet. Näytteet toimitettiin Alankomaiden ja Norjan poliisille.
Selvisi, että hukkuneet märkäpukumiehet olivat juuri nämä kaksi syyrialaismiestä.
Jos ruumis kulkeutui Englannin kanaalista Norjan rannikolle, voisivatko merivirrat kuljettaa vainajan myös Tukholman saaristosta Hankoniemen itäpuolelle?
Itämerellä ei esiinny sellaisia pysyviä merivirtoja kuin valtamerillä. Sielläkin on kuitenkin syviä pohjanläheisiä virtauksia. Ne ovat hyvin vaihtelevia, ja niihin vaikuttavat kulloisetkin tuulet ja merenpohjan muodot. Yleensä ne ovat pintavirtauksia hitaampia: nopeus voi olla vain pari kolme kilometriä vuorokaudessa.
Tavallisesti ajatellaan, että vesi virtaa Suomen rannikkoa useimmiten länteen ja Tukholman edustalla etelään. Jos joku hukkuu Tukholman edustalla, ruumis ajelehtii todennäköisesti Ruotsin rannikkoa pitkin kohti etelää.
Mutta vesi voi virrata toiseenkin suuntaan säätilanteen mukaan. Syvällä virtausten tuuliriippuvuus on erilainen kuin pinnalla, koska avomerellä syvyyden kasvaessa virtauksen suunta kiertyy.
Vantaalla krp:n päämajassa Göran Wennqvist odotti puhelua Ruotsista. Kahden tunnin kuluttua Tukholmasta soitettiin.
Kadonneiden rekisteristä Ruotsista oli löytynyt kuvaukseen sopiva henkilö.
Tukholman saaristoa sanotaan usein yhdeksi maailman kauneimmista. Suomalaiset näkevät siitä vilauksen korkealta ruotsinlaivan aamiaispöydästä: kimaltelevan meren, kuivuneet juhannussalot, tukeviin laitureihin kiinnitetyt purjeveneet ja ylettömän sievät huvilat. Vauraan ruotsalaisidyllin.
Saaria on kymmeniä tuhansia. On kuin joku viikinkien muinainen jumala olisi holtittomasti heiluttanut märkää sivellintä ja väriä olisi roiskunut ylös ja alas rannikkoa.
Ingmar Bergmanin elokuvassa Kesä Monikan kanssa ollaan Tukholman saaristossa. Maisemat ovat hurmaavia mustavalkoisinakin. Astrid Lindgrenin Saariston lapsissa Melkersonin tukholmalaisperhe viettää lapsuuden loputtomia kesiä Saltkråkanin saaressa.
Saltkråkan oli Lindgrenin mielikuvitusta. Tv-sarjan kuvaukset tehtiin 1960-luvulla Norröran ja Söderöran saarilla. Lindgrenin mielestä juuri nämä maisemat vastasivat parhaiten lapsuuden saaristoparatiisia.
Norröran ja Söderöran saaret sijaitsevat Tukholman saariston pohjoisosassa. Saariston lasten jälkeen niille kävi kuten suurelle osalle saaristoa Ruotsissa ja Suomessa. Nuoret muuttivat mantereelle, jossa elämä oli mukavampaa. Nykyisin Söderöralla elää vuoden ympäri enää parikymmentä asukasta.
G östa Söderman syntyi Söderöralla vuonna 1944, vähän ennen toisen maailmansodan loppua. Hän oli kalastajan poika. Sekä äiti että isä olivat saaristolaisia.
Suku oli veneenrakentajia. Göstakin työskenteli veneveistämöllä, kunnes tuli allergiseksi veneenrakennustöissä käytetyille muoveille. Sen jälkeen hän kalasti, metsästi, korjasi veneitä ja soitti harmonikkaa.
Söderman vietti Söderöralla koko elämänsä. Hänestä tuli tunnettu. Viimeinen saaristolainen, tavattiin sanoa.
Kun hän oli alle kymmenvuotias, hänen isänsä hukkui kalamatkalla syysmyrskyssä. Venettä ja ruumista ei koskaan löydetty, eikä poika puhunut isänsä kuolemasta. Muistotilaisuus pidettiin merellä lähellä sitä paikkaa, johon veneen uskottiin uponneen. Ennen kuin kukat heitettiin mereen, niihin sidottiin painoiksi kivet.
Muut muuttivat mantereelle, mutta Gösta jäi. Syksyisin hän ajoi veneellään syrjäisille luodoille keräämään tyrnimarjoja. Talvisin hän veisti ja maalasi puisia merilintuja. Hän huolehti leskeksi jääneestä iäkkäästä äidistään, kunnes tämä 98-vuotiaana kuoli.
Ilmeisesti ensimmäisen ulkomaanmatkansa Söderman teki 1970-luvulla. Hän ajoi kavereiden kanssa autolla Suomen halki Neuvostoliittoon metsästämään karhuja.
”Gösta oli saariston Krokotiili-Dundee ja aikuiseksi kasvanut Vaahteramäen Eemeli”, kertoo Birgitta Rasmuson sähköpostiviestissään. Hän eli Södermanin avopuolisona toistakymmentä vuotta ja teki hänestä videodokumentin. Söderman ei ollut koskaan naimisissa, eikä hänellä ollut lapsia.
Kun äiti kuoli, Gösta muutti äitinsä talon yläkerrasta pieneen rantamökkiin. Suuren ruutuikkunan edessä oli pöytä, niin että siitä näki suoraan merelle. Pöydällä saattoi olla kahvikuppi ja lusikka ja erilaisia sekalaisia työkaluja ja siveltimiä.
Sisälle ei tullut juoksevaa vettä. ”Hän haki vettä merestä ja seisoi ulkona tiskaamassa vuoden ympäri”, Rasmuson sanoo. ”Gösta eli niin kuin entisaikoina elettiin. Matkapuhelin hänellä kuitenkin oli.”
Syksyisin Söderman valmisti siianmädistä seudun parasta kaviaaria. Hän soitti harmonikkaa ja lauloi saaristolaislauluja. Kun matkailijat kesäisin saapuivat lautalla Tukholmasta, Söderman oli satamassa harmonikkansa kanssa toivottamassa heidät tervetulleiksi.
Jos joku joutui lähivesillä pulaan, oli selvää, että nimenomaan Söderman lähti auttamaan. Saaristolaisten tapaan Gösta ajatteli, että merta pitää kunnioittaa. Mutta myrskyt eivät pelottaneet häntä.
Kesävieraille ja matkailijoille Söderman edusti saariston mennyttä elämäntapaa. Lopulta hänestä taisi tulla suurempi nähtävyys kuin Söderöran saaresta.
”Gösta eli koko elämänsä saaristossa metsästäen ja kalastaen”, sanoo toimittaja Richard Grandin. Hän kirjoitti Södermanista henkilökuvan Norrtelje Tidningiin pari vuotta sitten.
”Ihmiset pitivät hänestä”, sanoo Magdalena Rinaldo. Hän kasvoi samalla saarella kuin Gösta ja tunsi tämän lapsesta saakka.
”Ahvenanmaan ja Ruotsin saaristot ovat maailman kaunein paikka”, Rinaldo sanoo. ”Mutta eivät talvella.”
Pimeitä talvia kesävieraat eivät nähneet.
”Göstalla oli hyvä suhde ihmisiin. Mutta jotkut rohkaisivat häntä ryyppäämään. Siitä en pitänyt.”
Kaikki tiesivät, miten huoleton Gösta Söderman oli. Hän saattoi ottaa suuria riskejä, varsinkin päihtyneenä. Silloin häntä eivät pidätelleet mitkään määräykset eivätkä muiden varoitukset. Göstan veneetkin olivat mitä olivat. Onnettomuuksia oli sattunut.
Asuinmökkinsä lisäksi Södermanilla oli saaristossa kaksi pientä kalastusmajaa. Toinen niistä sijaitsi Röderillä. Kotisaaresta oli sinne runsaat parikymmentä kilometriä.
Röder on Tukholman saariston vaikeimmin saavutettavia osia. Se sijaitsee selvästi etelämpänä kuin Utö, joka on Turun saariston ulommaisin ympärivuotisesti asuttu saari.
Itärannikon vanhoja purjehdussatamia esittelevä ruotsalaiskirja varoittaa, ettei kokemattomien purjehtijoiden kannata edes yrittää rantautua Röderin saarille: ”Harvat ulkosaaret ovat niin karikoiden ympäröimiä.”
Syksyllä 2015 Gösta Söderman päätti ryhtyä korjaamaan vanhaa kalamajaansa Röderillä. Syyskuussa hän oli jo täydessä puuhassa.
Syyskuun 25. päivä vuonna 2015 oli perjantai. Silminnäkijäkertomusten mukaan Gösta Söderman oli ollut matkalla kalamajalleen Röderillä. Hän oli pysähtynyt tankkaamaan veneensä. Hän oli myös nauttinut alkoholia. Viisimetriseen pulpettiveneeseen oli lastattu rakennustarvikkeita.
Kadotessaan Södermanilla oli yllään kalastajavillapaita ja jalassaan hyvälaatuiset kumisaappaat. Kaulaan hän oli sitonut punaisen huivin, kuten hänellä usein oli tapana.
Sää oli hyvä. Tuulta oli vain vähän.
Etsinnät aloitettiin heti. Mukana oli meripelastusseura, meripoliisi, rannikkovartiostoa, poliisikoiria, helikoptereita ja vapaaehtoisia. Monet tunsivat Göstan, sana levisi nopeasti.
Södermanin vene löytyi Röderiltä ylösalaisin kääntyneenä vain parisataa metriä rannasta. Karilleajo oli kuitenkin ilmeisesti tapahtunut kauempana merellä, koska erään karikon luota löytyi muovinpaloja, joiden tunnistettiin olevan peräisin Södermanin veneestä. Etsinnät keskitettiin näihin kahteen paikkaan.
Kaatunut vene hinattiin rantaan. Sen sisältä löytyi Södermanin toinen saapas.
Vanhempi mies katosi merelle, Norrtelje Tidning kirjoitti. Pelätään hukkuneen.
Kolme päivää katoamisen jälkeen oli kuunpimennys. Saaristolaiset katsoivat, miten Kuu taivaalla värjäytyi verenpunaiseksi.
Viimeiset kaikuluotaukset tehtiin kaksi viikkoa katoamisesta.
Etsijät palasivat rantaan tyhjin käsin.
Etsintöjä ei enää kannattanut jatkaa. Lokakuu oli alkanut. Pimeä tuli aikaisin, ja jokainen päivä oli entistä lyhyempi.
Gösta Södermanin tuhkauurna laskettiin sukuhautaan Blidön kirkon hautausmaalla huhtikuussa 2016.
Kirjoita kommentti