Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Vähemmän hienostunutkin voi toimia, kuten Päätalon suosio todistaa

Päätalolta Päätalolle
 

Kirjallisuuskriitikot eivät usein ole arvostaneet Kalle Päätalon teoksia, eikä se ole mikään ihme. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtään sen huonompia, sillä kirjallisuuskentässä on tilaa arkisemmillekin tarinoille.

Välillä mietin, olenko minä äärimmäisen ailahtelevainen lukija vai heitteleekö Iijoki-sarjan laatu erinomaisesta heikkoon noin sadan sivun välein. Oli syy missä tahansa, näin on. Kirjasta toiseen. 

Viime viikon kriittinen asenteeni on hälvennyt, ja aion tässä kirjoituksessa jakaa kehuja. Sain nimittäin luettua Iijoen kutsu -kirjan loppuun, ja pidin siitä todella, todella paljon. Vaarini kuuli tässä osassa kotiseudun kutsun ja laittoi talonsa vuokralle, irtisanoutui työstään ja hyppäsi vaimon ja koiran kanssa pohjoiseen matkaavaan junaan. Loppua kohti draaman kaari huipentui ihanan arkisella tavalla, kun kumpikin ahdistui ja suri muuttoa.

Kun Iijoki-sarjan alkupuolella Kalle muutti etelään, koin sen harmittavana, sillä pidin Taivalkosken tapahtumista ja ihmisistä. Nyt kuitenkin lukijana toivoin täysillä, että pariskunta olisi vain pysynyt Tampereella. Olin jo kiintynyt erityisesti Päätalojen laajaan ystävä- ja tuttavapiiriin, ja etelän hahmot olivat muuttuneet läheisiksi. Myös minullekin tutut Tampereen maisemat kiinnostivat.

Kalle kokeekin muuttopäätöksensä olleen virhe jo ennen lähtöä, mutta kuvaa silti tuntemuksiaan järkevään tapaansa: elämässä tulee tehtyä vääriäkin ratkaisuja, ja sitten on elettävä niiden kanssa. Sen, mitä lukijana Iijoki-sarjasta tunnen, avasi kuitenkin parhaiten teoksen loppusivuilla vaarini itse. Hän kuunteli radiosta ensimmäisenä muuton jälkeisenä iltana klassista musiikkia ja sätti itseään, kun piti enemmän arkisista iskelmistä. Eräät soinnut kuitenkin iskivät häneenkin:

"Wieniläissävelmät olivat minulle todistaneet, kuinka kauniita ja syvällisiä tunnetiloja taide herättää vastaanottajassaan. Surulliseksi ja toivottomaksi olin tullut omien kaunokirjallisten haaveideni vuoksi. Sävelet olivat herättäneet minut käsittämään, että aiheista, joista voisin kukaties joskus kirjoittaa, en pystyisi luomaan niin vaikuttavaa kaunokirjallista taidetta, että tekstini kohottaisi lukijansa irti arkimaailman asioista."

Asia on pitkälti juuri näin. Päätalon teokset eivät ole perinteistä taidetta, mutta mielestäni myös käytännönläheisemmällä kirjallisuudella on oma sijansa tässä maailmassa. Ei ole sattumaa, että niin moni suomalainen on pitänyt Päätalon teoksista, vaikkei olisi muutoin kaunokirjallisuudesta välittänyt.

Käytännönläheisyyskin voi kuitenkin saada ihmisen näkemään maailman uudella tavalla. Itse koen oppineeni Iijoki-sarjasta todella paljon erityisesti arvostusta muiden taitoja kohtaan. Kalle kuvailee esimerkiksi Iijoen kutsun lopussa, kuinka inhoaa lounaistuulta. Mitä ihmettä! Itse en todellakaan tunnista mitään erilaisia tuulensuuntia. Hyvä, että osaan kompassista katsoa missä on pohjoinen. Jos minut laitettaisiin ilman karttaa metsään ja käskettäisiin etsiä tie sivistykseen, niin sinne jäisin.

Erilaisia taitoja meillä kaikilla siis. Tällä viikolla vietetään kuitenkin jälleen Taivalkoskella Päätalopäiviä, ja sinne suuntaan minäkin loppuviikosta. Lapsuudesta asti läheinen paikkakunta tuntuu sitä kiinnostavammalta kohteelta, mitä enemmän saan luetuksi Iijoki-sarjaa. Mikäli joku tämän blogin lukija on Päätalopäiville tulossa, saa tulla moikkaamaan!

Vilja Päätalo

Vilja Päätalo lukee vaarinsa Kallen kirjoja ja pohtii, mitä annettavaa lähes vuosisadan takaisella karunkauniilla maailmalla on nuoren naisen elämään.

Aiemmin Vilja Päätalon blogi Iijoki-sarjan lukemisesta ilmestyi osoitteessa www.iijokisarja.fi.