Näin kesälomalla ongelma tulee ilmi päivittäin. Tänäänkin Riikka on sanonut kolmesti ei: ei Linnanmäelle, ei kahvilalle, ei kaverin juhlille. Hänellä ei ole rahaa.
Sitten jossain vaiheessa kesää pyyntöjä ei enää tule. Kaverit katoavat mökeille ja etelänmatkoille. Näin on ollut siitä saakka, kun Riikka oli pieni.
Riikka jää aina kesäksi kaupunkiin. Hänen perheellään ei ole varaa ylimääräisiin menoihin, kuten lomareissuihin. Varaa ei ole edes kaikkiin välttämättömiin menoihin.
”Loppukuusta jääkaapissa on aina tyhjempää, kun rahat ovat tiukassa. Silloin äiti saattaa sanoa minulle ja veljelleni, että juokaa maitoa vähän hitaammin”, Riikka kertoo.
”Jos me valitetaan, äiti sanoo, että muistatteko Korsosta sen naapurin perheen, joka söi viikon pelkkää näkkileipää.”
Suomessa on 126 000 vähävaraista lasta. Siis hieman enemmän kuin Lahdessa on asukkaita.
Yksi heistä on vantaalainen Riikka.
Vähävaraiseksi lasketaan, jos perheen käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 prosenttia suomalaisten keskitulosta. Yhden huoltajan ja kahden yli 14-vuotiaan lapsen perheessä se tarkoittaa alle 2 383 euron kuukausituloja. Kuten Riikan perheessä.
Riikka on tosin täyttänyt 18, joten tilastoissa häntä ei enää pidetä lapsena, vaikka hän asuukin edelleen kotona äidin ja veljen kanssa.
Vähävaraisista lapsista on puhuttu tänä vuonna paljon. Hallitus on kaavaillut korotuksia päivähoitomaksuihin ja leikkauksia opintorahaan, – siis sellaisiin etuuksiin, joiden on tarkoitus tasoittaa erilaisista taustoista tulevien lasten mahdollisuuksia. Tämä on suututtanut monia.
Myös tutkijat tietävät vähävaraisista lapsista yhtä ja toista: jos perheen köyhyys pitkittyy yli viiteen vuoteen, se periytyy 70 prosentille lapsista.
Köyhien perheiden lapset ovat vähemmän koulutettuja, heillä on suurempi riski tulla koulukiusatuksi ja suurempi riski masentua.
Mutta yhdestä asiasta tiedetään kovin vähän: miltä köyhyys näyttää lapsen silmin. Sen tietää Riikka.
Perheen talousongelmat alkoivat, kun Riikka oli kaksi. Silloin vanhemmat erosivat. Paritalon puolikas myytiin, ja Riikka muutti äidin ja veljen kanssa pieneen kerrostalokotiin Vantaan Korsoon.
Kun äidin toimistotyöstä saama palkka ei riittänyt kolmen ihmisen kuluihin pääkaupunkiseudulla, äiti hankki iltatyön.
Silti rahat eivät aina riittäneet. Silloin äiti otti lainaa, haki toimeentulotukea ja toisinaan salaa EU:n ruoka-apukassin.
Jossain vaiheessa menivät luottotiedot. Tästä Riikka sai kuulla vasta isompana.
”Äiti on halunnut suojella meitä rahaongelmilta. Kotona ei juuri puhuta rahasta”, Riikka sanoo.
Riikalle rahan puute tuli silti tutuksi varhain.
Alle kouluikäisenä Riikalla oli tapana pukeutua sukkahousuihin ja esittää äidille balettiliikkeitä keskellä olohuoneen lattiaa. Jos hän taivuttaisi nilkkaa oikein kauniisti ja hyppäisi oikein kevyesti, ehkä balettikoulu antaisi alennusta, Riikka ajatteli.
Alennusta ei tietenkään herunut. Riikka ei päässyt balettitunneille, eikä muihinkaan maksullisiin harrastuksiin. Niihin ei ollut varaa, vaikka ei äiti sitä suoraan sanonutkaan.
Kouluun mentyään Riikka huomasi rahan puutteen muissakin ”pikkujutuissa”. Hän pukeutui poikien vaatteisiin, sillä kaksi vuotta vanhemman veljen vaatteet periytyivät Riikalle.
”Joku huusi perään koulussa, että ooksä tyttö vai poika.”
Kolmannella luokalla äiti oli ostanut Riikalle kerrankin uuden paidan. Se oli violetti ja siinä oli kuplavolkkarin kuva.
Riikka meni paita päällä ylpeänä kouluun. Siellä Riikkaa haukuttiin kerjäläiseksi ja köyhäksi. Joku luokkakavereista oli nähnyt saman paidan Tarjoustalon ikkunassa. Ja Tarjoustalo oli nolo kauppa.
Ala-asteella Riikka kokikin usein jäävänsä ulkopuoliseksi. Kuten silloin, kun kaikki luokan tytöt hankkivat eläinpenaalin. Niille rakennettiin välitunnilla koteja pulpetteihin. Riikka ei saanut osallistua leikkiin, koska hänellä oli tavallinen penaali.
Oli kuitenkin yksi asia, josta kaverit olivat Riikalle kateellisia: Riikka sai olla paljon yksin kotona.
Äiti teki kahta työtä ja tuli myöhään kotiin. Koulun jälkeen Riikka lämmitteli ruokaa mikrossa, opetteli keittämään pastaa ja pelasi pöytätietokoneella pasianssia (kone oli, mutta nettiyhteyttä ei).
”Kavereiden mielestä oli siistiä, että sain tehdä aikuisten juttuja. Mun mielestä se oli tylsää ja yksinäistä.”
Vähävaraisten perheiden lapsista tulee usein pikkuaikuisia, sanoo hyvinvointisosiologian professori Juho Saari.
Tutkimuksissa on huomattu, että talousvaikeuksista kärsivien perheiden lapset tietävät jo varhain, mitä mikäkin maksaa. He ovat hyvin perillä siitä, mitä voi toivoa ja mitä ei.
”On lapsia, jotka eivät kehtaa pyytää rahaa edes bussilippuun. He saattavat asua Helsingissä, mutta eivät ole koskaan käyneet kaupungin keskustassa. Lapset oppivat huolehtimaan rahasta, vaikka se ei kuulu lasten maailmaan”, Saari sanoo.
Myös Riikka kantoi huolta. Erityisesti yhdestä asiasta: siitä, että perheen köyhyys oli hänen vikansa.
Riikka oli alle kouluikäinen, kun äiti sanoi ohimennen, että he erosivat isän kanssa, koska rahasta oli koko ajan riitaa. Yhden lapsen kanssa kuulemma vielä pärjäsi, mutta kun Riikka syntyi, tuli tiukempaa.
Riikka alkoi ajatella, että vanhempien ero ja äidin rahahuolet olivat hänen syytään.
Kymmenvuotiaana ahdistus kasvoi niin suureksi, että Riikka teki päiväkirjaansa laskelman. Se oli kolme sivua pitkä. Siinä Riikka laski, miten paljon äidillä menee rahaa hänen elättämiseen. Sitten Riikka selvitti netistä, mitä hautajaiset maksavat.
Hautajaiset tulivat halvemmaksi.
Riikka piilotti päiväkirjan, eikä kertonut ajatuksistaan äidille.
”Olin jossain vaiheessa aika masentunut. Kotona oli siihen aikaan kireä ilmapiiri, joka johtui varmaan siitä, että raha oli niin iso huolen aihe.”
Riikka ei halunnut nähdä äitiä stressaantuneena, ja niinpä hän päätti, ettei pyydä mitään: ei suklaapatukkaa, uusia lenkkareita tai leluja. Ja kun ei pyydä mitään, lasten maailmassa jää helposti ulkopuoliseksi. Tämän on huomannut köyhyyttä tutkinut Minna Salmi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta.
”Lasten maailmassa oikeanlaiset kulutustavarat, kuten lelut ja kännykät, ovat hirveän tärkeitä. Samoin mahdollisuus osallistua harrastuksiin. Vaikka ne voivat aikuisista tuntua turhalta kuluttamiselta, lapsille ulkopuoliseksi jääminen voi merkitä syrjäytymistä”, Salmi sanoo.
Ala-asteen loppupuolella Riikka alkoi vältellä tilanteita, joissa joutui kohtaamaan kavereiden uudet lelut, kesälomasuunnitelmat tai harrastukset. Kun kaverilla oli synttärit Linnanmäellä, Riikka valehteli olevansa kipeä.
Se oli tapa välttää rahan puutteesta johtuvaa häpeää.
Juho Saari kutsuu ilmiötä nimellä statusahdistus. Ihminen on luonteeltaan vertaileva olento. Häpeä omasta asemasta aiheuttaa stressiä ja huonommuuden tunnetta. Se lannistaa: ensin vanhemmat ja usein myös lapset.
Pitkittynyt köyhyys periytyykin Suomessa 70 prosentille köyhyydestä kärsineiden perheiden lapsista.
Saari ja Salmi uskovat, että talousongelmat aiheuttavat lumipalloefektin. Rahahuolet ahdistavat, ja ahdistunut vanhempi ei jaksa aina olla opastava harrastusten ja koulun suhteen. Siksi vähävaraisten lapset on muita useammin vähän koulutettuja. Ja vähän koulutetut ovat muita useammin köyhiä.
Onneksi tilastot ja todennäköisyydet eivät kerro kaikkea.
Yläasteella Riikka löysi samanhenkisiä kavereita. Koulussakin meni hyvin.
Kun Riikka täytti 15, hän sai osa-aikaisen työpaikan ja pääsi hyvään lukioon. Palkasta iso osa menee matkakuluihin, sillä lukio on toisella paikkakunnalla. Riikka on myös luokkansa ainoa, jolla ei ole omaa läppäriä tai taulutietokonetta, riittävän uutta puhelinta Snapchattiin eikä varaa käydä kahvilla koulun jälkeen.
Enää se ei kuitenkaan haittaa yhtä paljon kuin nuorempana.
”Aiemmin en uskaltanut lähteä mukaan kahvilaan, jos ei ollut varaa ostaa mitään, mutta nyt menen vain istumaan. En enää häpeä vaan olen avoin rahatilanteestamme. Se ei ole meidän vikamme”, Riikka sanoo.
Tulevaisuuteen Riikka suhtautuu varovaisen realistisesti. Nyt juuri hieman toiveikkaammin kuin aiemmin. Kesäkuun alussa Riikka sai tiedon, että hän on päässyt yliopistoon opiskelemaan.
Riikka ei ajattele, että korkeakoulu on pikatie onneen.
”Mutta ainakin se on askel oikeaan suuntaan.”
Riikan nimi on muutettu.
Kirjoita kommentti