Maarit Feldt-Ranta sairastui vatsasyöpään ja ryhtyi lohduttamaan poikaansa

Maarit Feldt-Ranta, 48, on ollut Sdp:n kansanedustaja vuodesta 2007 lähtien. Kalle Ihalainen, 21, työskentelee myyjänä urheiluliikkeessä.

Maarit Feldt-Ranta:

Olin kuudennella kuukaudella raskaana, kun silloinen mieheni soitti minulle aamuyöllä ja kertoi olevansa pelastushelikopterissa. Hän oli rekkakuski ja ollut Estonian kyydissä matkalla Virosta Ruotsiin. En tajunnut puhelusta paljoakaan, mutta kun panin telkkarin päälle, ymmärsin laivan uponneen. Kun lähdin ajamaan hätääntyneenä Hangon meripelastusasemalle, en vielä tiennyt, millainen vyöry siitä lähtisi liikkeelle.

Kolmen kuukauden kuluttua Kalle syntyi, ja hän oli onnettomuutta seuranneessa perhe-kriisissämme toivoa antava valonpilkahdus. Yrityksestä huolimatta asiat alkoivat mennä kuitenkin niin pahasti pieleen, että vuosi onnettomuuden jälkeen muutin pois kotoamme Kallen ja hänen isosiskonsa kanssa.

Vaikka eromme varjosti Kallen elämän alkua, hänestä tuli iloinen, valoisa ja joviaali lapsi, josta kaikki pitivät. Ala-asteella hän aloitti käsipalloharrastuksen, ja minusta tuli hänen joukkueensa johtaja. Vietimme lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä, ja teimme satoja peli- ja turnausmatkoja. Meillä oli diili, että aina kun kausi päättyy, hän saa päättää, jatkanko vielä seuraavallekin kaudelle. Mutta ei Kalle koskaan pyytänyt että lopettaisin. Myös isänsä kanssa hän oli hyvin läheinen.

Kun Kalle oli 14-vuotias, tapahtui jotain ihan kamalaa. Kallen paras ystävä jäi koulun pihalla kiven alle ja kuoli. Se oli Kallelle valtavan traumaattinen kokemus, ja tuntui, etten pysty millään lohduttamaan häntä. Oli vaikeaa katsoa hänen suruaan.

Viikko hautajaisten jälkeen menin sairaalaan tutkimuksiin, sillä minulla oli ollut jo pitkään vatsaan liittyviä vaivoja. Tähystyksessä lääkäri kertoi, että minulla on pitkälle edennyt mahasyöpä ja että leikkaukseen pitää mennä heti.

Tutkimuksen jälkeen istuin penkillä sairaalan ulkopuolella ja mietin, miten voin kertoa kolmelle lapselleni. Se oli elämäni kovin paikka. Minua jännitti varsinkin se, miten Kalle kestää muiden murheidensa ohella.

Ei kukaan vanhempi halua aiheuttaa lapsilleen kärsimystä, mutta en vain voinut sanoa, että kaikki menee hyvin. Kukaan ei pystynyt antamaan takeita, että tulen leikkauksesta vielä takaisin. Sanoin kuitenkin lapsille tekeväni kaikkeni, etten kuolisi.

Aloin käydä rankoissa hoidoissa ja vietin pitkiä aikoja sairaalassa. Koska Kallen isovanhemmat olivat kuolleet, jouduin pyytämään ystäviäni auttamaan hänen hoidossaan. En kyennyt tekemään juuri muuta kuin makaamaan. En jaksanut katsoa edes uutisia.

Päivän kohokohta oli, kun Kalle tuli koulusta kotiin ja ilmestyi makkariini vaihtamaan kuulumisia.

En hirveästi miettinyt kuolemaa, vaan keskityin tekemään niin kuin lääkärit sanoivat. Kun piti nousta sängystä ja kävellä rollaattorilla, tein niin, vaikka en olisi millään jaksanut. Ainoa ajatukseni oli, että kaikki myrkyt tänne ja heti, minun on pakko selvitä. Lapseni olivat vielä niin nuoria, etteivät he olisi pärjänneet ilman minua.

Komplikaatioita oli kuitenkin paljon. Tukanlähtö oli se peanuts-osasto, minulle tuli myös sydämenpysähdyksiä. Odotin jatkuvasti, että sytostaateista johtuva paha olo menee ohi, ja kun se oli mennyt, annettiinkin jo uusi annos.

Yhtenä päivänä Kalle kysyi, että ’millaisessa kunnossa olet ensi viikon torstaina’. Vastasin, että en voi tietää. Hän kertoi soittavansa koulun juhlissa sähkökitaralla sooloa ja toivoi, että pääsisin katsomaan. Istuessani yleisössä olin todella raatona, mutta läsnäoloni oli meille molemmille tosi tärkeää.

Yhdeksän kuukauden kuluttua pääsin vähitellen palaamaan töihin. Vasta jälkikäteen ymmärsin, kuinka raskasta aikaa sairastumiseni oli ollut Kallelle. Hän oli esittänyt vahvaa ja joutunut ottamaan aivan liian paljon vastuuta. Noin vuoden kuluttua parantumisestani Kalle tunnusti kuin ohimennen, että olin näyttänyt ihan kuolleelta maatessani leikkauksen jälkeen sairaalasängyssä letkuineni. ’Mä itkin koko matkan kotiin’, hän paljasti.

Se jysähti. Tajusin, kuinka yksin ihminen on tuollaisen edessä.

Parannuttuani kävin kolmen kuukauden välein kontrolleissa, sillä mahasyöpään liittyy uusiutumisriski. En pelännyt tulevaa, mutta lapset säpsähtivät aina, jos aivastin vähänkin äänekkäämmin.

Syksyllä 2013 sairastuin uudelleen. Koska olin kolmen vuoden aikana jo tottunut ajatukseen syövän mahdollisesta uusimisesta, se oli henkisesti helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla. Kalle oli aloittanut autonasentajan opinnot ammattikoulussa, ja toivoin vain, että hän jaksaisi hoitaa ne loppuun.

Sairaus muutti minua paljon. Olen aina kokenut olevani hyvin vahva ihminen, ja minulle oli terveellinen kokemus olla heikko ja muiden avun varassa. Se opetti nöyryyttä, jota minulla ei aiemmin ollut.

Seuraavana kesänä olin taas jaloillani. Kalle oli valmistunut koulusta ja menossa armeijaan. Istuimme vierekkäin sohvalla kun ymmärsin, että pojastani on tullut aikuinen. Hän oli selvinnyt kaikesta, ja tiesin hänen pärjäävän myös tulevaisuudessa. Se oli hieno hetki.

Nyt meillä on hyvin mutkattomat välit. Hän sai vähän aikaa sitten vakituisen työpaikan urheiluliikkeestä. Politiikan sijaan hän on kiinnostuneempi kitaransoitosta, mutta on ollut kiva huomata, että hänellä on vakavampikin puoli. Olen tosi otettu siitä, kuinka teräviä kommentteja Kalle antaa yhteiskunnallisista asioista. Voin tosi levollisin mielin katsoa häntä. Se on hienoa, sillä kaikkien vaikeuksien jälkeen voisi olla toisinkin.”

Maarit ja Kalle vuonna 1995.

Kalle Ihalainen:

Mutsi on harvinaisen kova tsemppari, oikea jääräpää. En ole koskaan nähnyt toista samanlaista. Kun hän jotain päättää tehdä, hän aivan varmasti myös tekee sen. Samalla hän on hirveän kiltti ja mukava, ainakin kun sattuu sille päälle.

Äiti on politiikassa, koska haluaa auttaa muita ihmisiä. Hän on kuitenkin pelännyt olleensa huono äiti, koska on ollut niin paljon pois kotoa. Mutta hän on ollut futis- ja käsisjoukkueissani joukkueenjohtajana ja tullut kaikkiin matseihini. Jollain ihmeen konstilla hän on ehtinyt. Urheiluhommat ovat menneet aika hyvin, vaikka joskus hän on jännittänyt puolestani vähän liikaa ja olen joutunut sanomaan, että oles nyt hiljaa siellä kentän laidalla.

Kun näin lapsena äidin ensimmäistä kertaa telkkarissa, olin tosi ylpeä. Ollessani kuudennella luokalla Tarja Halonen heitti hänet kerran kotiin yhteisen työkeikan jälkeen. Kertoessani koulussa tasavallan presidentin käyneen meillä ja juoneen kanssani kahvikupposen, kukaan ei uskonut. Joo joo ja lehmät lentää, minulle sanottiin. Myöhemmin, kun luokkalaiseni tiesivät äitini olevan kansanedustaja, he kertoivat siitä aina sijaisillemme. Ei se minua haitannut, ja toisinaan siitä oli hyötyäkin.

Kerran olimme äidin kanssa menossa katsomaan Suomen maajoukkueen käsipallomatsia Helsinkiin. Jonottaessamme Paavo Lipponen käveli ohitsemme ja tarjosi mahdollisuutta tulla hänen viereensä istumaan. Äiti sanoi, että kiitos vaan, mutta me otetaan omat liput. Kun pääsimme kassalle, saimme kuulla lippujen juuri loppuneen. Olin maani myynyt, sillä olin odottanut peliä koko viikon. Äiti katsoi minua hetken ja vei minut sitten takaisin lippujonoon. Kassalla hän sanoi, että olemme Paavo Lipposen seurueessa, ja pääsimme sisään. Kun tulimme kotiin, kerroin kaikille äidin sanoneen, että ’ettekste tiedä kuka mä oo’.

Ollessani seitsemännellä luokalla äiti pyysi yhtenä iltana minut ja siskoni syömään tortilloja. Istuimme ruokapöydässä, kun hän kertoi sairastuneensa. Ryntäsin yläkertaan huoneeseeni itkemään. Sitten googlasin, mitä mahasyöpä tarkoittaa, mutta se ei ollutkaan kovin hyvä idea. Sain tietää, että mahasyöpäpotilailla on tosi huonot ennusteet, ja ajattelin joutuvani elämään loppuikäni ilman mutsia. On sanomattakin selvää, että se tuntui hirveältä.

Kun hoidot alkoivat, autoimme siskojeni kanssa mutsia kaikessa missä pystyimme. Ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi siivonnut tai laittanut ruokaa. Tilanne otti koville, mutta ei minulla ollut fiilistä, että minun tarvitsisi tehdä mitään urotekoja. Tiesin, että loppupäässä kaikki riippuu mutsista itsestään.

Vaikka mutsi olikin huonossa kondiksessa, hän yritti olla positiivinen ja lohduttaa meitä. Minäkin koetin tsempata, mutta jos joku tuttava valitti jostain vähäpätöisestä asiasta, minulle tuli sellainen fiilis, että jos tuo on elämäsi pahin ongelma, sitten sinulla on tosi helppoa.

Kun lääkärit sanoivat mutsin olevan parempaan päin, minunkin elämässäni alkoi näkyä vähän valoa. Tiedostin, että todennäköisesti äidin syöpä uusiutuu, mutta en mitenkään jatkuvasti pelännyt. Kun se sitten uusiutui, oli paljon helpompi sulattaa sairastuminen, vaikka tiesin ennusteen olevan huono. Hoitoruljanssi alkoi uudestaan, mutta nyt me kaikki tiesimme, millaisia hoidot ovat. Äidin tsemppihalu ei ollut kadonnut matkan varrella, ja minullakin oli outo luotto vatsanpohjassa, että ei tämä vielä ole tässä – eikä ollutkaan.

Nyt äiti ei saa enää rasittaa itseään fyysisesti eikä syödä täysin normaalisti, mutta muuten hän on todella iloinen ja positiivinen. Hän joutuu käymään puolen vuoden välein kontrolleissa, mutta en mieti hänen mahdollista uutta sairastumistaan juurikaan. Mitkään pikku jutut eivät enää hätkäytä minua.

Olen työskennellyt autofirmassa, muuttofirmassa, maalausfirmassa ja sijaisena ala-asteella. Äiti yrittää kovasti painostaa minua opiskelemaan korkeakouluun, ja jossain vaiheessa aionkin mennä. Vielä en kuitenkaan tiedä, mitä alaa opiskelisin.

Seuraan politiikkaa ja koetan olla ajan tasalla yhteiskunnallisista asioista. Nuorempana yritin myös haastaa äitiä, mutta lopetin melko nopeasti, sillä hän oli aina kymmenen askelta edellä.

Nykyisin asumme eri kaupungeissa, mutta kun haluan avautua, valittaa tai muuten vain jutella, soitan äidille. Voin kertoa hänelle vaikeistakin asioista. En aina kerro, mutta tiedän, että voisin. Vaikka äidillä käy suu eduskunnassa, hän osaa kuunnellakin.”