Taidehalli. Touko Laaksosen tuotantoa 7. elokuuta asti.
Helsingin Taidehallissa nähtävä Touko Laaksosen (1920–1991) näyttely on tähän mennessä laajin taiteilijan tuotantoa esittelevä kokonaisuus.
Laaksonen aloitti luonnon kuvaajana. Hienovireinen Maisema kakskerrasta (pastelli, 1940-luku) edustaa tätä vaihetta, samoin lintututkielma Sorsa (öljy kankaalle, 1940-luku). Varhaisvaiheessa hän kuvasi myös kaupunkia. Katunäkymä (1949) on lähes mustavalkoinen, varjomainen akvarelli, joka näyttelyn ripustuksessa rinnastuu Cézanne-vaikutteiseen, kulmikkaaseen kattonäkymään Korkeavuorenkatu (pastelli, 1940-luku).
Taiteessa elettiin sodan jälkeen murroskautta, jossa valtavirta kulki kohti abstraktia ilmaisua. Laaksosen taiteellisiin päämääriin se ei kuitenkaan sopinut. Häntä oli alkanut kiinnostaa ihminen.
Sarja guasseja vuosilta 1945–1947 dokumentoi sodanjälkeistä aikaa, jolloin arkipukeutumiseen kuuluivat sekä univormut suurine pussihousuineen että hienosti leikatut puvut. Ajan voimakkaat luokkajännitteet näkyvät Laaksosen töissä, mutta esimerkiksi liivipuvussa esiintyvän herrasmiehen ja lakkipäisen työläisnuorukaisen kohtaamisen hän kuvaa sopuisana tapahtumana.
1950-luvulla taiteilija kehitti Johannes Linnankosken ja Teuvo Pakkalan traditiota tukkilaisten kuvaajana. Mutta Laaksosella keskiössä ei ole tukkilaisten suhde ympäröivään yhteiskuntaan vaan tukkilaisyhteisön sisäinen vuorovaikutus. Laaksonen näyttäytyykin Taidehallissa työn kuvaajana. Koko uransa hän tutkii merimiehiä, sekatyömiehiä, satamatyöläisiä, sotilaita, poliiseja.
Laaksonen on anti-individualisti: hänelle ihminen on eniten ihminen suhteessa toiseen ihmiseen. Usein hän pohtii kolmen, jopa neljän tai viiden ihmisen dynamiikkaa.
Läsnä on myös sivullisuuden teema: yksinäinen tarkkailee muiden yhteiseloa syrjemmältä. Sitten tämä erillisyys yllättäen murtuu.
Työn kuvaajana Laaksonen loi suurta synteesiä. Lopulta yhdessä piirroksessa voi näkyä maatalousammatteja edustava cowboy, sotilasammattien edustajia merivoimista, poliiseja, työläisiä...
Kansainvälistynyt Laaksonen tutki myöhäisvaiheessaan rodun ja vallan teemoja. Nimetön grafiittityö (1988) paljastaa yhdysvaltalaisten poliisien väärinkäytökset mustaa nuorukaista kohtaan; toisessa työssä Laaksonen kääntää asetelman, ja poliisi joutuu uhrin osaan – valta ei ole rotuominaisuus, vaan ihmisten välinen relaatio.
Laaksosen mieskuva on poikkeuksellisen monipuolinen. Hän kuvaa miehiä paitsi töissä, myös harrastusten äärellä: moottoripyörien parissa, painoja nostamassa, ravintolassa, elokuvissa.
Kuten ikätoveriaan Väinö Linnaa (s. 1920) myös Laaksosta on kritisoitu hänen naiskuvastaan. Nytkin naishahmoja esiintyy vain kolmessa työssä, silloinkin ikään kuin sivuosassa.
Joskus Laaksosta on arvosteltu kohteidensa mittasuhteiden vääristelemisestä, ja totta onkin, että esimerkiksi Sorsassa urossorsan nokka on linnun mittasuhteisiin nähden liian pitkä.
Omakohtaisesti koettu sota tuntui Laaksosen taiteessa vuosikymmeniä. Hän pohti toistuvasti mm. suomalaisten ja saksalaisten aseveljeyttä. Tässäkin Laaksonen näyttäytyy suurena humanistina. Taiteilija tuntuu sanovan: myös SS-mies on ennen kaikkea – toinen ihminen.
Kirjoita kommentti