Keskellä kirkkainta kevättä alan aina ajatella kuolemaa. Se johtuu hevoskastanjoiden kukinnoista. Ne kuljettavat mieleni vuosien takaiseen seminaariin, jossa eräs kollegani jakoi elämänsä suurimman surun luentotauolla, hevoskastanjoiden alla.
Kollegani kertoi, että hevoskastanjoiden uljaat kukinnot olivat asia, johon hänen katseensa kiinnittyi hänen kävellessään ensimmäistä kertaa ulos sairaalasta lapsensa kuoleman jälkeen. Näky ylitti ymmärryksen: sairaalaa ympäröivässä maailmassa kukki, vaikka sydämessä oli murskaava tuska. Keskelle kirkkainta kevättä astui synkin mahdollinen pimeä.
”Miten hevoskastanjat voivat kukkia, kun lapseni on kuollut tästä maailmasta? Miten elämä voi jatkua, kun kaiken on täyttänyt kuolema?”
Voisi ajatella, ettei kauniin kesän kynnyksellä ja lomahurmoksen alkusoitoissa ole suotavaa kirjoittaa kuolemasta. Ei millään viitsisi ajatella sellaisia ikäviä asioita, kun on kivempaakin tarjolla. Eletään kuin viimeistä päivää, mutta iäti kuolemattomina?
Vaikka ihminen tahtoisi väistellä pimeyksiä, ei elämä taivu ihmisen tahdolle. Tälläkin hetkellä jonnekin syntyy uusi elämä, mutta toisaalle saapuu lopullinen kuolema. Jonnekin kuolema on tulossa elämänkumppanin menetyksen myötä, toisaalle omasta lapsesta luopumisena, vanhuuden väsyttämänä, itsemurhan toivottomuutena tai keskelle kesäpäivää äkkinäisesti ja varoääniä antamatta.
Yksi asia on varma: ketään meistä ei kuolema jätä väliin. Vaikka kuolemasta ei arjessa suostuttaisi puhumaan, ei se ole poistunut keskuudestamme minnekään. Saako suru enää olla? Saako kuolema tulla osaksi elämää?
”Ihmisten tulisi olla enemmän siinä asennossa, että tämäkin on elämää, tämä kuolema ja menetys”, sanoo psykoterapeutti Aku Kaura. Kaura itse on joutunut elämässään taipumaan oman lapsensa kuolemalle. Ei ole voinut valita vaikenemista, peittelemistä ja tuskan piilottamista, jos ei ole halunnut jäädä eläväksi kuolleeksi. Kuolema ja kipeä tuska on väistämätön osa elettyä elämää.
Joukossamme on jatkuvasti kuoleman toipilaita, joiden tuska on vielä raakaa, tuoretta ja repivää sekä niitä, joiden suru on jo enemmän sukua kaipaukselle.
Siinä missä kuolema erottaa, se voi myös liittää. Kuolema ei saisi eristää. Surussa on saatava liittyä, tulla näkyväksi surunauhansa kantajaksi, lohdutetuksi. Kuten edesmennyt teologi Martti Lindqvist on koskettavasti sanonut: ”Suru on puolet elämästä, koska kaikesta, minkä on saanut, on joskus myös luovuttava.”
Elämä ja kuolema eivät ole toistensa vastakohtia. Kuoleman koskettaneelle elämä ei ole enää entisenlainen itsestäänselvyys. Kuolema tarjoaa tärkeän taitekohdan elämän pohtimiselle: Mikä tekee elämästäni elämisen arvoista? Mihin sitoudun elämässä?
Jos ei uskalla miettiä kuolemaa, voiko avautua elämällekään? Jos ei suostu menetyksen tuskalle, voiko luoda maastoa rakkaudellekaan?
Kirjoita kommentti