Tie 969 kumpuilee tunturimaisemassa kauniisti. Takana on Ivalo, edessä Venäjä, yllä harmaa taivas, alla soratie.
Soratie!
Pitää vain ajaa Helsingistä 1 138 kilometriä pohjoiseen, niin hieman Ivalon jälkeen kyltti varoittaa: Päällyste päättyy.
Ja juuri niin siinä käy. Saamelaiskylä Nellim on vuosikymmenten ajan turhaan odottanut, että kylään saataisiin asfalttitie. Viikko sitten torstaina tuli ilmoitus, jota Nellimissä on vuosikymmenien ajan odotettu. Liikenneministeri Anne Berner (kesk) ilmoitti, että Nellimintien kunnostukseen myönnetään 10,4 miljoonaa euroa.
Se on hurja summa. Ainakin siihen nähden, että koko kylässä asuu suunnilleen yhden kerrostalon verran ihmisiä. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Nellimissä oli 149 äänioikeutettua.
Väki on vähentynyt tasaisesti. 1990-luvulta lähtien asukasluku on suunnilleen puolittunut. Vuonna 2001 suljettiin koulu, viisi vuotta sitten kyläkauppa ja kahvila.
Sitä paitsi Nellim on vihoviimeinen pussinperä. Sieltä ei pääse autolla enää mihinkään, paitsi takaisin. Nelliminvuonon jälkeen tie mutkittelee vielä kahdeksan kilometriä, kunnes törmää rajavyöhykkeeseen. Sen toisella puolella alkaa Venäjä.
Nellimintie on Suomen reunalla mutta politiikan ytimessä.
Jos niin haluaa laskea, jokaiset 149 nellimiläistä saivat Bernerin nuijankopautuksella 69 799 euroa.
Menevätkö rahat oikeaan paikkaan?
Hieman ennen kylää tie kaartaa heti jyrkän ylämäen jälkeen vasempaan.
Nellimiläinen tullivirkailija Helena Määttä kertoo mutkassa, että juuri tässä oli talvisodan aikaan 30-luvun kuorma-autoille paha paikka. Sodan aikana Petsamon Liinahamarin satama oli auki. Sen kautta ruokittiin koko Suomea.
Kun kuorma-auto pääsi vaivoin puuskuttaen mäen päälle, väijyssä olleet nellimiläiset syöksyivät kuorman kimppuun, ja auto sai jatkaa matkaansa hieman kevyempänä.
”Ja se on tosi tarina!” Määttä sanoo.
Lisäys on tarpeen. Täällä saa olla ehtimiseen höristämässä korviaan. Määttä on kuitenkin myös Nellimin kyläyhdistyksen puheenjohtaja ja vakuuttaa, että kun näin virallisesti puhutaan, hänen puheissaan ei ole lapinlisää.
Sauli Holmbergin jutuissa ei paljon muuta olekaan. ”Älä laita lehteen, Metsähallitus lukee!” hän sanoo. Juttu on kyllä niin hurja, että ei sitä uskaltaisi lehteen laittaa muutenkaan.
Eikä juttu katkea. ”Huonoin päätös oli viinanjuonnin lopettaminen. Sen jälkeen olen murjottanut. Yhdeksään vuoteen ei ole ollut kivaa”, Holmberg sanoo mutta ei näytä erityisesti murjottavan.
Holmberg on nyt rakentamassa Nellimin erämaahotellin laajennusta. Työelämän hän aloitti vuonna 1977 pimeän viinan kauppiaana. ”Niin hyvää työtä ei sen jälkeen ole ollut”, Holmberg harmittelee.
Melkein yhtä hyvin hänellä tosin menee nytkin. Holmbergin verstas Ivalossa rakentaa revontulikotia, joissa turisti voi ihailla revontulia astumatta pakkaseen.
Ne menevät nyt Lapissa kaupaksi kuin pimeä viina 1970-luvulla. Tuotanto tuuttaa punaista.
Siksi Nellimissä onkin paljon enemmän vilinää kuin kesäpäivänä arvaisi olevan. ”Enemmän raitilla kuulee talvisin englantia kuin suomea”, Helena Määttä sanoo.
Esimerkiksi amerikkalainen uutiskanava CNN on listannut maailman parhaat revontulet, ja Nellim pääsi listalle.
Nellimin erähotelli alkoi markkinoida revontulia vuonna 2008, hotellinjohtaja Jouko Lappalainen sanoo.
Ajoitus oli hyvä. Nellim ehti Lapin ensimmäisten revontulikylien joukkoon.
Mutta matkailijoita ei pelkällä markkinoinnilla houkuteltaisi. Kun kylä on pieni ja tyhjä, katuvalot tai rivitalon lyhdyt eivät pilaa revontulen loimotusta. Pussinperällä on talvella pimeää kuin säkissä.
”Nellim on revontulivyöhykkeen reunassa, ja kun täällä ei ole asutusta, niin yöt ovat pimeät”, Lappalainen sanoo.
Ennen revontulimarkkinointia Lappalainen oli keksinyt jo yhden huippuidean. Hän huomasi vuonna 2004, että tyhjäksi jäänyt koulu on kauniilla paikalla ja osti sen pois.
Parissa vuodessa koulun rangan päälle rakennettiin hotelli. Sinne mahtuu nyt toistasataa turistia, ja talvikausi on melkein aina täynnä. Enemmistö turisteista on brittejä ja hollantilaisia, mutta jonkin verran matkailijoita tulee myös Aasiasta: Singaporesta, Kiinasta ja Hongkongista.
Yhtäkkiä Nellim ei tunnukaan niin kaukaiselta. Kun charterkoneella suhauttaa Ivaloon, revontulitaivas on runsaan tunnin matkan päässä lentokentältä.
Ilman hotellia kylällä olisi hiljaista, mutta vielä hiljaisempaa olisi täällä Matti Salmen pihalla, jossa louskuttaa 67 huskya.
Husky on uusi lapinkoira. Jokaisessa Lapin turistikohteessa on lauma tai pari näitä sisukkaita vetokoiria, joilla on pelottavat hyisensiniset silmät.
Ne pitävät Lappia elossa. Tavanomainen turistiannos Lapissa on poronkäristystä, revontulia ja ehkä lumikenkäilyä. Koiravaljakkoajelua ei jätä väliin juuri kukaan.
Salmen talvinen työviikko kestää joulukuusta maaliskuuhun. Viimeiset ajonsa koirat ajavat huhtikuussa. Sitten ne pääsevät kesälomalle.
Maassa möyrii Nellimin nuorin asukas, yksivuotias Malla Salmi. Malla ei ole moksiskaan, vaikka husky käy kähveltämässä hänen rukkasensa. Melkein kaksivuotias isoveli Luka ei pelkää sitäkään vähää, vaan kömpii suoraan huskynkoppiin köllöttämään.
”Siinä ne kylän leikkikaverit ovat”, äiti Jane Helppi sanoo.
Muita lapsia kylällä ei siis vakituisesti asu. Jahka Malla ja Luka kasvavat, heidät kuljetetaan taksilla Ivaloon kouluun – siinä vaiheessa jo sileää asfalttia pitkin! Nyt lapset kulkevat äitinsä mukana hoitoon Ivaloon, jossa Helppi on töissä.
Helpillä on lammessa porontaljoja likoamassa. Turistien varpaita lämmittämään tarvitaan kymmeniä porontaljoja. Lopulta talja kuluu puhki. Helppi myös tekee taljoista perinteisiä saamelaiskäsitöitä.
Kun taljat ovat aikansa lionneet vedessä, karva lähtee tuppoina irti. Sitten nahasta voi muokata vaikka laukkuja.
Helppi on saamelainen, mutta nahankäsittelytaito on ehtinyt kylältä kadota. Helppi osaa prosessin vain suurin piirtein. ”Tämä on vasta tällainen ensimmäinen kokeilu”, hän sanoo.
Nellimiläiset mainostavat kyläänsä kauniisti kolmen kulttuurin kotina. Kylällä asui vanhastaan inarinsaamelaisia. Kun sodan jälkeen Suomi-neidon käsi katkaistiin pois, Jäämeren rannalla asuneet kolttasaamelaiset asutettiin Nellimiin.
Nyt täälläkin ovat saamenpuhujat käyneet vähiin. Vaikka Helena Määttä on koltta ja Jane Helppi inarinsaamelainen, hekään eivät osaa kieltä.
Asusteltu on, vaikka ei niin sulassa sovussa. Kun nellimiläiset riitelevät, mekkalan kuulee New Yorkissa asti. Vuosikymmen sitten jopa YK:n ihmisoikeusneuvosto otti kantaa, kun kolme Nellimin poromiestä teki kantelun saman kylän metsureista.
Kiistassa saavutettiin jonkinlainen välirauha viitisen vuotta sitten. Vastakkain ovat Lapin ikiaikaiset kiistat: perinteet vastaan edistys, poromies vastaan metsämies, Greenpeace vastaan Metsähallitus, Nellimin paliskunta vastaan Ivalon paliskunta.
Kohta ainakin pääsee koreaa pikitietä pitkin riitelemään.
Nellimissä on vastustettu myös poronhoitoalueen läpi kaavoitettua Paatsjoentietä. Hotellinomistaja Jouko Lappalainen sanoo, ettei ole kuullut kenenkään vastustavan itse Nellimintien parannusta, saati hotellin tuomia turisteja.
”Me ollaan sopuisia, hyvissä väleissä kaikkien kanssa”, Lappalainen sanoo.
Mutta miksi tie päätettiin tehdä juuri nyt? Sitä on aneltu vuosikymmeniä, ja ainakin vasemmistoliiton entinen kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä puhui sen puolesta eduskunnassa jo 1900-luvun puolella.
Miksi nyt, kun hallitus on leikannut hurjasti?
Inarin kunnanjohtaja Jyrki Hyttinen käskee kysymään suoraan ministeri Berneriltä. Sihteerinsä välityksellä Berner perustelee määrärahaa matkailusyillä.
Hyttinen uskoo päätökseen vaikuttaneen sen, että kunta on sitoutunut maksamaan ensin 300 000 euroa suunnitteluvaiheessa ja sitten vielä puoli miljoonaa rakentamisvaiheessa.
Viime vuodet tietä on lobattu vimmatusti.
Hotellinomistaja Jouko Lappalainen on kuulunut tietoimikuntaan, ja hänkin on käynyt Helsingissä kolmesti puhumassa tien puolesta. ”Ainakin ministerien avustajien puheille on päästy”, Lappalainen sanoo.
Nyt päätös on tehty, ja tien on määrä olla valmis vuonna 2019.
Päätöksessä on vielä yksi koukku. Uuden Nellimintien valmistuttua Norja saattaisi pyörtää päätöksensä ja rakentaa sittenkin tien Inarinjärven itäpuolelle.
Se toisi lisää matkailijoita.
Kaikki eivät ole tänne teitä niin kaivanneetkaan.
Nellimin kuuluisin asukas taitaa olla Surnu-Pekka, josta on tehty pari dokumenttielokuvaa ja kirjakin.
Pekka asui ikänsä erakkona Inarijärven koillispohjukassa Surnuvuonon päässä. Sinne on vielä Nellimistäkin 50 kilometriä matkaa, eikä Surnuun vedetty koskaan tietä. Perille pääsi vain veneellä. Nyt vanhoilla päivillään Surnu-Pekka on muuttanut kylille.
Pekkaa ei tänään raitilla näy.
Autiota Nellimintietä lönkyttää yksinäinen poro.
Oikaisu (HS 21.6.2016): Petsamon Liinahamarin sataman kautta ei ajettu huoltokuljetuksia talvisodassa vaan sodan jälkeen välirauhan aikana, toisin kuin sunnuntaina 19. kesäkuuta kerrottiin.
Kirjoita kommentti