Mediassa pääsevät ääneen menestyjät: kirjailijat, joiden kirjat revitään käsistä ulkomaille saakka, ja tutkijat, joille myönnetään arvonimiä tai miljoonapalkintoja.
Luovan työn kannalta he eivät oikeastaan ole ihmeellisiä. Kaikkein ihmeellisimpiä ovat ne, jotka jatkavat luomistyötään, vaikka resurssit otetaan pois. Heitä jaksan ihastella – ja heistä haluaisin kuulla enemmän. Mistä syntyy tarve tehdä uutta ja epävarmaa, vaikka omassa elämässä mikään ei ole varmaa?
Kuinka jaksaa kirjoittaa kirjailija, jonka käsikirjoitukset ovat seisahtaneet ikuiselta tuntuvaksi ajaksi kustannuspäällikön pöytälaatikkoon tai apurahahanat tukkeutuneet? Kuinka hän jaksaa jälleen assosioida uutta, luoda kokonaisia henkilöitä tai jopa maailman, istua koneensa ääreen ja kirjoittaa kuukausien, ehkä vuosienkin ajan?
Kuinka työtään jaksaa jatkaa tutkija, joka irtisanottiin yliopistosta tai ei enää saanut jatkoa apurahalleen? Hän nimittäin kantaa tutkimusaineistonsa kotiin, raivaa keittiönnurkkaan työpöydän ja jatkaa tutkimustaan työnhaun lomassa.
Tuoreessa Acatiimi-lehdessä kasvatustieteen apulaisprofessori Hanna Järvenoja pohti motivaatiota suurissa muutostilanteissa. ”Kannattaa ottaa sellainen asenne, että itse vien motivaatiota eikä motivaatio vie minua. Ei pidä heittäytyä uhriksi”, Järvenoja sanoo.
Kuulostaa helpolta – mutta omalla kohdalla vaikealta. Muistan epäuskoni, joka iski esikoiskirjan julkaisun jälkeen. Se tärkeä tässä kyseisessä lehdessä ilmestynyt kritiikki oli nuiva eikä asiaa esikoiskirjakilpailun finalistien joukkoon ollut. Isot apurahat jäivät unelmiksi. Edellytykset jatkaa tuntuivat puuttuvan. Keskittyminen kärsi, uutta oli vaikea luoda. Rahapula iski.
Jotkut pystyvät säilyttämään motivaation sisällään eivätkä päästä ulkomaailmaa vaimentamaan sitä. Minunkin toinen kirjani syntyi, kaikesta huolimatta.
Hallituksen korkeakouluihin kohdistamat leikkaukset ovat käynnistäneet ketjureaktion, joka juuri nyt alkaa näkyä kokonaisten oppiaineiden ja laitosten lopettamisena. Erityisesti kärsivät humanistiset tieteenalat (HS 9.6.). Tuoreimpia uutisia oli, että Jyväskylän yliopistosta ollaan lopettamassa kirjallisuustiedettä pääainetta. Helsingin yliopisto taas irtisanoi yt-neuvottelujen jälkeen 371 työntekijää. Irtisanottujen joukossa on professoreita ja tutkijoita. Tiedän, että suuri osa heistä jatkaa tutkimustaan: joku onnistuu ehkä siirtymään uuteen organisaatioon tai jollain on virka tiedossa ulkomailta.
Moni jatkaa ilman tietoa tulevasta, vain siksi, että motivaatio tutkimuksen loppuunsaattamiseen ja uusien asioiden löytämiseen on suuri.
Juuri heistä haluaisin tietää. Kuinka luoda uutta stressin alla? Kuinka rikkoa totuttuja ajatusmalleja vaikka osa oman elämän kannatuspalkeista on katkennut? Toisaalta: ehkä heistä ei pitäisi kertoa. Päättävä taho saattaisi vielä luulla, että tieteen tai taiteen tekijöille riittää ravinnoksi hengen palo. ”Niukkuus luo luovuutta”, pelotteli pääministeri Sipilä yliopistolaisia jo lukuvuoden avajaisissa.
Luoville ihmisille lakko on sisäinen mahdottomuus, ja silti olisi hyvä, kun he joskus pystyisivät siihen.
Palstalla vuorottelevat Tiina Raevaaran kanssa Henkka Hyppönen, Pirkko Saisio ja Mikko Rimminen.
Kirjoita kommentti