Jorma Hynninen stripteaseklubilla? – Ralf Gothónin elämäkerta sisältää hersyviä anekdootteja

 Elämäkerta Raija Lampila: Ralf Gothóni. Soiva elämä. Teos. 448 s.

Kunnelkaapa ehtiessänne vastikään julkaistu HSTV-video, jossa jylisee 75-vuotias Jorma Hynninen ja pianoa soittaa 70-vuotias Ralf Gothóni.

Vajaan kahden minuutin kohdalla videon alusta Gothóni tekee Franz Schubertin Winterreise-laulusarjan osassa Der stürmische Morgen ilkikurisen jekun ja aloittaa laulun höpsöllä duurimuunnelmalla. Sen jälkeen hän vakavoituu sekunnissa ja soittaa oikean alun sopivan synkeällä vimmalla.

Ilkikurisuus ja syvämietteisyys. Siinä on Ralf ”Raffe” Gothóni pähkinänkuoressa.

Gothónin omissa kirjoissa (Luova mieli, Pyöriikö kuu, Hämähäkki) ilkikurisuus jää vähälle, kun kaikesta paitsi populaarimusiikista ja -kulttuurista kiinnostunut taiteilija keskittyy essehtimään syvämietteisesti.

Siksi on hyvä saada vastapainoksi hersyviä anekdootteja pursuava Raija Lampilan kirjoittama elämäkerta Ralf Gothóni – Soiva elämä.

Teoksen alku ei tosin ole hauska: Ralfin lapsuus oli ankara. Isä löi ja joi. Ja pakotti harjoittelemaan.

Gothóni antaa sen jossain määrin anteeksi. Hänen mukaansa vanhempien tulee pakottaa lapsiaan, jos huippumuusikoksi halutaan. Tunti harjoittelua päivässä ja yksi tunti opettajan kanssa viikossa ei riitä mihinkään.

Toisaalta Gothóni ylsi kansainväliselle huipulle, vaikka hän lopetti harjoittelun puoleksitoista vuodeksi 14-vuotiaana. Se oli kapinaa isää kohtaan ja myös sopeutumista kaveripiiriin. Sitten hän kuuli Edvard Griegin pianokonserton, ja kaikki padot murtuivat.

Ankaran lapsuuden jälkeen Helsinki ja Sibelius-Akatemia merkitsivät boheemielämää ja vapautumista. Gothóni lensi kukasta kukkaan ja esiintyi kerrankin suurlähetystössä niin juovuksissa, että edes Erik Tawaststjerna ei voinut tunnistaa säveltäjää Joseph Haydniksi, vaikka Haydnin pianotrioja humaltuneet muusikot arvelivat soittavansa. Ei tosin välttämättä samaa trioa samaan aikaan.

Varsinainen ikäpolvikokemus näyttää olleen juhlaviikkopomon ja säveltäjä-kriitikko Seppo Nummen homoeroottisten lähentelyjen torjuminen pakoon pinkaisemalla. Samasta ovat kertoneet myös monet Gothónin ikätoverit.

Elämäkerrassa arvellaan, että Gothónille järjestettiin stipendi ulkomaille ehkä myös siksi, että Helsingissä meni liian lujaa. Ensimmäinen avioliitto kariutui silti vuonna 1977, ja vanhinta lastaan hän ei juuri ehtinyt kasvattaa.

Toinen puoliso Aila Gothóni toi järjestelmällisyyttä elämään. Jorma Hynninen toteaa asian elämäkerrassa: jos Ralf sanoi ottavansa oluen kodin jääkaapista ja Aila sanoi; ”et ota”, Ralf totteli.

Toisen avioliiton vuosikymmeninä Gothóni kypsyi merkittäväksi pianistiksi ja suuren Gilmore-palkinnon voittajaksi, parhaiden musiikkikorkeakoulujen havittelemaksi kamarimusiikkiprofessoriksi ja globaaliksi vaikuttajaksi, joka toi esimerkiksi klassista musiikkia Kiinaan Kielletyn kaupungin musiikkijuhlilla.

Mutta kyllä Gothóni särmänsä säilytti. En uskonut silmiäni, kun kirja kertoi hänen saaneen jopa aikoinaan hyvinkin jäyhän uskovaisen Jorma Hynnisen lontoolaiselle stripteaseklubille.

Kysäisin tätä Hynniseltä, ja kyllä hän tarinan vahvistaa. ”Raffe ei ollut paha, mutta kyllä hän halusi meidät pois kaidalta tieltä näkemään elämän koko kirjoa. Varmasti tarkoitus oli avartava”, Hynninen myhäili.

Taattua Gothónia on myös kertomus siitä, kuinka hän tervehti Japanin keisaria Hirohitoa Savonlinnassa oopperajuhlien taiteellisena johtajana 1980-luvulla.

”Kakka”, Gothóni sanoi keisarille ja väittää Savonlinnan pomojen kauhistuneen. Gothóni muisteli kuitenkin aivan oikein, että tämä japanilainen sana tarkoittaa ”hänen korkeuttaan” ja valtionpäämiestä. Aivan hyvä tarkkuus siis taiteilijalta. Japanilaiset itse kutsuvat keisariaan muistaakseni vielä ainutlaatuisemmalla arvonimellä tennō tai pidemmin tennō heika.

Aila Gothónin kuolema liikenneonnettomuudessa joulukuussa 1996 oli kauhea tragedia.

Yliluonnollisuuksista kiinnostunut Gothóni on tuntenut toisen vaimonsa läsnäolon vilunväristyksenä tai ”merkillisenä hyvänolontunteena” vielä tämän kuoleman jälkeen, vaikka avioelämä jatkui kolmannessa avioliitossa Elina Vähälän kanssa ja nykyisin neljännessä vielä nuoremman egyptiläisen alttoviulistin Suzan Saberin kanssa. Samalla kulttuuristen siltojen rakentaminen on suuntautunut arabimaihin.

Copyright on nimetty kirjoittajalle ja Gothónille, mutta Lampila myös suhteuttaa Gothónin sanomisia haastattelemalla Hynnisen lisäksi esimerkiksi entisiä vaimoja ja lapsiakin.

Kaikkien mielipide on sama: Raffe on vajavaisuuksineenkin todella kiinnostava ja hyvä tyyppi.

Elämäkerran alkuosa voi yllättää, jos ei lue sisällysluetteloa. Elämä käydään alkuosassa oikein sujuvasti läpi, mutta missä on lied-pianismi?

Se löytyy kirjan puolivälistä alkavasta erityisteemojen osiosta.

Lied-pianistina hän kärsi kovasti siitä, että jäi julisteissa Martti Talvelan, Hynnisen ja vastaavien varjoon maailmalla, vaikka lied on laulajan ja pianistin tasavertaista vuoropuhelua. Gilmore-voiton jälkeen hänelle jopa sanottiin, että solistin uraa haittaa, jos ”tahraa maineen” yhteistyössä laulajien kanssa.

Valitettavasti hän uskoi tätä parikymmentä vuotta, vaikka lied-pianismi on oleellinen osa Gothónia ja olisi ehkä kuulunut jo kirjan alkupuoliskon elämäkertaan, ei erityisteemoihin.

Erityisteemoista levytykset käydään läpi Gothónin näkökulmasta, ei Raija Lampilan tai kriitikkojen, joihin kuuluisi tietysti myös Lampilan puoliso, HS:stä eläköitynyt ja freelancena jatkava Hannu-Ilari Lampila. Erityisteemoja ovat myös säveltäjyys, opettaminen, kapellimestarius ja toisaalta jopa ”kesäsuomalaisen kodit maailmalla”. Ratkaisun ymmärtää, vaikka erityisteemojen läpikäynti tekee kirjan loppuosasta hajanaisemman.

Tällaiset pikkuseikat eivät kuitenkaan estä kirjasta nauttimista. On oikein hyvä, että Gothónin vitsikäs puoli tulee nyt näkyviin. Ja että hänen paikoin poukkoilevaa elämänfilosofiaansa valotetaan rationaalisen elämäkerturin toimesta.