Sveitsiläisen sairaalan vastaanottovirkailija silmäili Susanne Uusitaloa päästä varpaisiin.
”Oletko sinä tutkija vai potilas?”
Uusitalo halusi tavata lääkäri Barbara Broersin, jonka erikoisalaa ovat heroiininkäyttäjien hoidot.
Tapaaminen koski heidän yhteistä tutkimusprojektiaan, mutta sitä virkailija ei voinut tietää.
”Ei huumeriippuvaista tunnista päältä päin. Minä tuskin näytän stereotyyppiseltä heroiinin käyttäjältä, mutta ei sellaiselta välttämättä näytä moni heroiinikoukussa olevakaan”, Uusitalo sanoo.
Filosofian tutkijana työskentelevälle Uusitalolle erilaisten riippuvuuksien maailma on tuttu. Viime vuonna valmistuneessa väitöskirjassaan hän pohti, mikä saa addiktoituneen henkilön toimimaan himojensa mukaisesti.
Yksiselitteistä vastausta ei löytynyt. Nyt Uusitalo toivoo, että muutkin ymmärtäisivät tämän. Ettei addiktioista kärsiviä henkilöitä yritettäisi mahduttaa yhteen ja samaan muottiin.
Eikä poissuljettaisi sellaisiakaan riippuvuuden hoitomuotoja, jotka saavat osan meistä raivon partaalle.
Artikkeliin liittyvät
Voimakas halu. Lyhytnäköisyys. Vinoutunut päätöksenteko. Tahdonheikkous.
Tällaiset ovat Uusitalon mukaan addiktion kriteerit, jotka pätevät niin suklaanhimoon kuin seksiriippuvuuteenkin. Mikään niistä ei vielä sellaisenaan tee addiktia, vaan kokonaisuus on monen tekijän summa.
Lääketieteessä riippuvuus tarkoittaa lähinnä pitkää listaa diagnostisia kriteerejä. Ne sisältävät aina ajatuksen siitä, että addiktio on häiriö ihmisen toiminnassa – siis välitöntä korjaamista vaativa asia.
Uusitalon mielestä se ei ole koko totuus. Eikä hän usko siihenkään, että kaikki addiktiot olisivat moraalisesti pahoja.
”Eikö voisi olla myös neutraaleja addiktioita? Ei ole mitenkään itsestään selvää, että vaikkapa hedelmäpelien pelaaminen olisi moraalisesti väärin.”
Filosofiassa addiktio nähdään yleensä epävapaana toimintana. Siihen nuoren tutkijan mielenkiinto aikoinaan kiinnittyi: kunpa addiktitkin kohdattaisiin ihmisinä eikä vain riippuvaisuutensa orjina!
Osan väitöskirjastaan Uusitalo kirjoitti apurahan turvin Sveitsissä. Siellä hän tutustui Barbara Broersiin, joka hoitaa työkseen päihdenogelmaisia. Syntyi yhteistyöartikkeli, jossa yhdistyvät lääketiede ja filosofia.
Broersin kautta Uusitalo pääsi sisälle heroiiniriippuvaisten maailmaan.
Ulvilassa varttuneen Uusitalon nuoruus oli rauhallinen. Pienellä paikkakunnalla ei alkoholia kovempia päihteitä näkynyt.
”Toki yläasteella kuuli välillä kaikenlaisia juttuja. Ei minulla ollut määrätietoista halua kokeilla mitään, muttei myöskään tarvetta tuomita muiden touhuja.”
Myös Turussa vietetyt yliopistovuodet kuluivat rauhallisissa merkeissä. Jos opiskelijabileiden tiimellyksessä laittomia aineita joskus käytettiinkin, ei Uusitalo sitä huomannut.
Vasta jokunen vuosi sitten, väitöstutkimuksen ollessa jo hyvässä vauhdissa, Uusitalo joutui kasvokkain huumeidenkäytön kanssa. Se tapahtui filosofian tutkijoiden konferenssimatkalla Ateenassa.
Uusitalo halusi säästää matkakuluissa ja varasi itselleen hotellihuoneen mahdollisimman edulliselta alueelta.
”Ensimmäistä kertaa näin huumekauppaa käytävän aivan edessäni. Siitä lähiöstä huokuva lohduttomuuden määrä oli jotain hyvin surullista. Ihmisillä ei ollut kunnon kotia, ei vaatteita, ei mitään”, Uusitalo huokaa.
Hänen mielestään huumeet eivät kuitenkaan ole alueen suurin ongelma vaan ainoastaan pieni osa kurjuuden kokonaisuutta.
Eikä päihteisiin sortuminen ole aina omissa käsissä. Toisinaan ympäröivä yhteiskunta suorastaan puskee kohti niiden käyttöä.
Jos lapsuudenperheessä juopoteltiin päivittäin, vaatii toisenlaisten valintojen tekeminen melkoista kanttia.
Kun Uusitalo helmikuussa 2014 oli työmatkalla Sveitsissä, hän kuuli yhdysvaltalaisnäyttelijä Philip Seymour Hoffmanin kuolleen huumeiden yliannostukseen. Tämän edellisenä vuonna saama vieroitushoito ei selvästikään ollut tepsinyt.
Tai sitten se tepsi liiankin hyvin. Yliannostusten riski saattaa nimittäin kasvaa, jos täysi päihteettömyys nähdään ainoana parannuskeinona.
”Käytön lopettaminen voi myös nostaa kuoleman riskiä. On todennäköistä, että repsahduksia tapahtuu, kun huumeista yritetään luopua kerralla kokonaan”, Uusitalo selittää.
Vielä jokunen vuosi sitten hän uskoi toisin. Tuntui järjenvastaiselta väittää, että heroiiniin liittyvistä ongelmista pääsisi eroon muuten kuin ryhtymällä täysin raittiiksi.
Sveitsissä Uusitalo kuitenkin törmäsi vaihtoehtoiseen hoitomuotoon. Se lanseerattiin 1990-luvulla, jolloin heroiinikuolemat olivat Sveitsissä yleinen vitsaus.
Uusitalon tutkijakollega Barbara Broers on työskennellyt hoitojen parissa vuosia. Hänen ansiostaan Uusitalo tietää tarkalleen, mitä niiden aikana tapahtuu.
Hoidettavaksi otetaan heroiiniaddikteja, joiden huumeriippuvuuteen mikään ei ole tepsinyt – ei edes korvaushoidoissa yleisesti käytetty metadoni.
Osallistujat vierailevat omassa hoitoyksikössään päivittäin. Siellä he saavat valvotuissa olosuhteissa annoksen heroiinia. Ehtona on, että pistoksia haettaessa on oltava selvin päin.
Hoitomuoto ei poista heroiiniriippuvuutta, mutta sen ansiosta addiktien ei enää tarvitse hankkia huumeita rikollisin keinoin. Se pienentää esimerkiksi heidän kohtaamaansa väkivallan uhkaa merkittävästi.
Klinikalla annettava heroiini on puhdasta, ja infektioriski on huomattavasti pienempi kuin kaduilla. Siksi tutkittavien terveys yleensä kohenee hoitojen edetessä. He kykenevät hankkimaan itselleen työpaikkoja ja asuntoja, Uusitalo kertoo.
Hän vaikuttaa olevan innoissaan tuloksista.
”Aina kannattaa tutkia, mikä sopii mihinkin yhteiskuntaan. Ei tämäntyyppisiä hoitoja pitäisi sulkea pois pelkästään sillä perusteella, että niissä käytetään heroiinia!”
Tällaiset kannanotot herättävät monissa hämmennystä – ja toisinaan myös kiukkua. Uusitalo on Turun kaupunginkirjastossa järjestettävän filosofian keskustelukerhon vakiovieraita. Kerran paikalle saapui mies, joka tuntui olevan jo valmiiksi vihainen.
”Hän alkoi pommittaa minua hyökkäävillä kysymyksillä jo siinä vaiheessa, kun minua vasta esiteltiin. Yritin sitten vastailla mahdollisimman tyynesti. Se ei rauhoittanut häntä kovin paljoa, mutta kenties esti sen, ettei tilanne riistäytynyt täysin hallinnasta”, Uusitalo hymähtää.
Tuohtunut mies vaikutti ottavan Uusitalon tutkimusaiheen hyvin henkilökohtaisesti. Kenties hän pelkäsi tutkijan tuomitsevan addiktit kakkosluokan kansalaisiksi, niin kuin julkisessa keskustelussa toisinaan tapahtuu.
Sellaista Uusitalo ei missään nimessä tahdo tehdä. Päinvastoin, hän toivoo että addikteja kuunneltaisiin enemmän. Surullisen usein käy nimittäin niin, ettei riippuvaisen ajatuksia oteta lainkaan todesta. Sveitsissä tehtäviä hoitojakin on vastustettu väittämällä, että narkomaanit värväytyvät mukaan vain saadakseen lisää huumeita.
”Mutta jos addikti haluaa mukaan tutkimukseen, joka voi auttaa pääsemään eroon riippuvuudesta, miksi häntä pitäisi kyseenalaistaa? Usein päihteitä käyttäneet myös tietävät itse kaikkein parhaiten, milloin he ovat retkahtamaisillaan.”
Toki Uusitalo ymmärtää, että aihe on monelle hankala. Kun addiktio osuu omalle kohdalle tai ilmestyy piinaamaan lähiomaista, ei analyyttinen keskustelu asiasta välttämättä kiinnosta.
Silti hän toivoo, ettei riippuvuuksia nähtäisi liian mustavalkoisesti. Joskus addiktion luonne voi nimittäin yllättää.
Eräälläkin konferenssimatkalla Uusitalo tapasi entisen heroiininkäyttäjän, jolle huume ei enää ollut minkäänlainen ongelma – mutta illallisella tarjottu viinilasillinen oli.
”Heroiinista luopuminen oli hänelle helpompaa: piti vain lakata käymästä siellä, mistä sitä sai. Alkoholia sen sijaan tyrkytettiin jouluna ja kaikkina juhlapäivinä, ja kieltäytyminen oli vaikeampaa.”
Mitä enemmän Uusitalo addiktioiden filosofiaa pohtii, sitä enemmän kysymyksiä hänen mieleensä nousee. Valmista tuskin tulee koskaan, sillä Uusitalolle tiedonjano on addiktio.
Lomalla hän matkustaa kesäkouluun pohtimaan tahdonvapauteen liittyviä kysymyksiä. Kotoa käsin hän osallistuu neurotieteen verkkokurssille oppiakseen lisää aivokuvantamisesta. Se on hyödyksi addiktiotutkimuksessa.
”Filosofiaa kritisoidaan joskus siitä, ettei se ole kosketuksissa todellisuuteen. Tämänkään aiheen kohdalla se ei pidä paikkaansa.”
Näistä en luovu
Bodycombat-jumppa
“Matkustaessani etsin aina paikallisen bodycombat-salin. Olen jumpannut ainakin Tsekissä, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa.”
Pyöräily
”Ajan mummuni vanhalla pyörällä. Sen huollattamiseen on kulunut varmasti kahden uuden maastopyörän verran rahaa.”
Palak Paneer
”Naapurissani on kaupungin paras intialainen ravintola. Siellä tarjoilijat tietävät heti, minkä annoksen haluan.”
Kirjoita kommentti