Miksi ihmiset eroavat?
Esimerkiksi seikkailunhalun vuoksi. Tai uusperheen hankaluuksien takia.
Tai kun on saatu, mitä suhteesta haluttiin: vaikkapa turvallisuutta ja lapsia.
Nämä pariterapeutti Heidi Valasti, 51, tietää omakohtaisesti. Hän on eronnut viisi kertaa. Kolme niistä oli avioliitoista.
Jotkut saattavat miettiä, voiko näin monta kertaa eronnut terapeutti jakaa muille uskottavia parisuhdeneuvoja. Valasti uskoo, että ilman omia kokemuksiaan hän olisi toisella alalla.
”Koen, että minulla on paljon tarttumapintaa ihmisten ongelmille ja kipukohdille, koska oma kokemusmaailmani on niin rikas. Minua ei pelota toisen kärsimys, eikä ole sellaista asiaa, mitä en kestäisi kuulla.”
Ensimmäisen kerran Valasti meni naimisiin 19-vuotiaana. Hän oli todella rakastunut kumppaniinsa, mutta avioliiton solmiminen oli enemmänkin ulkoapäin syötetty ohje kuin puhtaasti oma valinta. Kotikasvatuksella oli tehty selväksi, ettei yhteen muuteta ennen kuin ollaan naimisissa.
Niinpä hän teki, kuten oli opetettu. Liittoa ei kestänyt kahtakaan vuotta, kun se kaatui. Valasti halusi seikkailla, eikä hän ollutkaan valmis jakamaan mitään yhteistä.
Valasti työskenteli tarjoilijana baarissa. Jo silloin hän huomasi, että hän nautti asiakkaiden kanssa keskustelusta ja että ihmisten oli helppo avautua hänelle.
Valasti haaveili lapsesta. Siihen kuvioon ilta- ja yötyöt eivät sopineet.
Siksi hän alkoi miettiä, mikä olisi sellainen ihmissuhdeala, jota kiinnostaisi opiskella. Psykologia oli poissuljettu vaihtoehto, koska Valastilla on numerolukihäiriö ja psykologian pääsykokeet sisälsivät todennäköisyyslaskentaa.
Niinpä hän päätti opiskella toimintaterapeutiksi, ja sille tielle jäi. Hän kouluttautui seksologiksi, pari- ja seksuaaliterapeutiksi, psykoterapeutiksi ja traumaterapeutiksi.
Ja sai toivomansa lapsenkin suhteesta, joka ei päätynyt avioliittoon.
Kun Valasti oli vähän päälle kolmekymppinen, hän avasi oman vastaanottonsa.
Samoihin aikoihin hän tapasi toisen aviomiehensä. Mies oli lämmin ja rauhallinen, sellainen, joka täytti Valastin turvallisuustarpeet. Valastilla oli suhteen käsikirjoitus valmiina: hän menisi naimisiin ja hankkisi vielä kaksi lasta. Sitten lapsiluku olisi täynnä.
”Huom! Minä menen naimisiin, minä hankin lapset. Minä! Suhteessa oli paljon lämpöä ja rakkautta, mutta avioliitto oli minulle liiaksi lastentekoprojekti.”
Suhde päättyi, kun turvantuntu ja lapsitavoitteet oli saavutettu. Valasti lopetti liiton ja piti lapset.
Kului vuosi. Valasti kävi terapiassa. Yhtäkkiä hän tajusi, että lapsilla on isät. Se oli tärkeä nöyrtymisen paikka.
”Olin jättänyt isät vanhemmuuden ulkopuolelle omassa kaikkivoipaisuuden tunteessani. Pyysin molemmilta anteeksi ja pyynnöt vastaanotettiin. Se toi valtavasti helpotusta vanhemmuuteen.”
Kolmannen avioliittonsa Valasti solmi nelikymppisenä. Se oli puhdas intohimosuhde: kiihkeää seksuaalista vetoa, umpijärjetön rakastuminen ja naimisiinmeno kolme kuukautta tapaamisesta.
Uusperheen takkuilu kävi kuitenkin ylivoimaisiksi, ja liitto kariutui.
”Ping, ero tilastoon!”
Niin sanomalla Valasti kuvaa sitä, miten huonosti avioliittoja ja avioeroja koskevat tilastot kertovat, mitä ihmisten elämässä todella tapahtuu. Tilastot eivät pysty kuvaamaan sitä, millainen on suhteen laatu, kuinka syvästi ihmiset ovat sitoutuneet toisiinsa tai miksi pariskunnat ovat yhdessä.
Eivätkä tilastot kerro siitäkään, kuinka paljon eroja tapahtuu todellisuudessa, siis avioliittojen lisäksi avoliitoissa ja seurustelusuhteissa.
Eihän Valastinkaan parisuhdehistoriassa ole mitään outoa, jos verrataan hänen ikäisiinsä naisiin. Nykyään monilla on useampia pitkiä suhteita elämänsä aikana. Valastin lyhyin suhde on kestänyt kolme vuotta, pisin seitsemän.
Erot kuitenkin näyttävät ulospäin heti raskauttavammilta, jos on oltu naimisissa. Valastin mukaan naimisiinmenosta ja avioliitosta eroamisesta tulee elämää suurempia juttuja, koska niihin ladataan liikaa sisältöjä ja odotuksia.
”Vaikka kunnioitankin avioliittoa, siinä on jotain tekopyhää. Siitä eroaminen saa hirveän painoarvon.”
Avioero on lopulta juridinen päätös – ja jotkut suhteet ovat päättyneet tunnetasolla jo kauan ennen sitä.
Avioliittoja kariutuu Suomessa joka päivä noin 40. Useimmiten jättäjä on nainen. Valasti on itsekin lähtenyt kaikista suhteistaan.
Valastin mukaan parisuhteissa on usein vastavuoroinen kontakti kadoksissa. Nainen ei välttämättä puhu omista tunneasioistaan miehelleen, vaan naispuolisille ystävilleen.
Hän on kuullut vastaanotollaan monta kertaa seuraavankaltaisen keskustelun.
”Et koskaan tuo kukkia”, sanoo nainen.
”Lupaan tuoda jatkossa”, mies vastaa.
”Ei se ole enää sama asia, koska tiedät, että haluan niitä.”
Nainen ei voi siis ottaa kukkia vastaan, koska teko ei ole spontaani eikä lähde miehen omasta halusta. Valastin mukaan esimerkki kuvaa sitä, miten kontrolli ja tunne siitä, että on haluttu, ovat naiselle erittäin tärkeitä. Miehen tehtäväksi taas jää olla haluaja.
Dynamiikassa on yksi suuri ongelma.
”Suunta on vain naiselle päin.”
Valastin mielestä suomalaiset tarvitsisivat parisuhteisiinsa nöyrtymistä ja omien tarpeiden tunnistamista.
Aikuiset ihmiset kehittelevät kaikenlaisia syitä itselleen. Eronkin syyksi saatetaan sanoa seikkailunhalu, vaikka kyse on muusta.
”Seikkailunhalu on sivistyneempi syy lähteä kuin se, että pelkää tulevansa jätetyksi.”
Suomalaiset ovat häpeäkansaa, ja meidän on vaikea tunnustaa omaa tarvitsevuuttamme. Se näkyy Valastin mukaan myös pariskuntien välisissä riidoissa. Usein terapiaan saapuvat parit riitelevät kotitöistä. Todellisuudessa syytös ”et taaskaan vienyt roskista” merkitsee ”pelkään, etten ole sinulle tärkeä”. Sitä ei vain uskalleta sanoa.
”Intiimissä suhteessa tarvitsemme toisiamme. Kuitenkaan emme pysty sanomaan, että ’tarvitsen sinua’ ja ’pelkään kauhukseni, että menetän sinut, koska olet niin tärkeä’. Sen päälle lähtevät rakentumaan riidat ajankäytöstä ja kotitöistä. Vastuu omasta onnesta sälytetään toiselle.”
Joskus Valastin vastaanotolle saapuu pariskuntia, joiden mahdollisuudet saada parisuhde toimimaan vaikuttavat olemattomilta. Mutta ihmisten syyt olla suhteessa ovat monenlaisia.
”Vaikka minun perspektiivistäni näyttäisi siltä, että parilla ei ole juurikaan toivoa, joillekin ihmisille kärsimyksestä on tullut vahva yhdessä pysymisen side. Siinä ei voi oikein mennä sanomaan, että ’mä en jäisi tuohon kärvistelemään’.”
Sillä, millaisiin kiintymyssuhteisiin on oppinut, on valtava imu: jos ihminen on oppinut kasvuvuosinaan, että rakkauteen kuuluu väkivalta tai torjuminen, hän saattaa helposti valita kumppanikseen ihmisiä, jotka toistavat tuttua mallia.
Niin kävi myös Valastille hänen viimeisessä suhteessaan. Hän tiesi ensimmäisten viikkojen aikana, mitkä ovat ne asiat, jotka tulevat ajamaan heidät eroon. Suhde olisi pitänyt katkaista heti.
Mutta rakkaus sokaisee, kuten sanotaan. Edes terapeutti, jolla pitäisi olla kaikki työkalut käytössään ei pystynyt vastustamaan vahvaa vetoa lapsuudessa opittuun malliin.
Jos omista haavoistaan ei ole tietoinen, ne pullahtavat esiin parisuhteessa. Jos esimerkiksi ihminen on kokenut tulleensa hylätyksi kasvuperheessään, parisuhteessa hän todennäköisesti pelkää, että puoliso on hylkääjä. Se näkyy Valasti mukaan kommunikaatiossa:
”Älä mene minnekään, älä tee sitä ja tätä, ettet hylkää minua. Suhde muuttuu ennen pitkää hankalaksi.”
Siksi omien haavojen tunnistaminen on tärkeää. Oma matkansa on oppia rakastamaan niitä.
”Vähitellen ne eivät enää repeä levälleen, vaikka pelko tulla hylätyksi olisi edelleen olemassa.”
Vielä on yksi tärkeä kysymys: miksi Valasti on aina valinnut kumppaninsa väärin?
”Ei ole olemassa ’vääriä’. Kaikki valitut kumppanit ovat ’oikeita’, jos suostuu katsomaan kumppanin peilauspinnan kautta omaan sisimpäänsä. Sieltä löytyy vastaus, miksi on valikoinut juuri tämän ihmisen.”
Yhtälö on vastavuoroinen: kun sinä tarvitset jotakin, joku valitsee sinut täyttämään oman tarpeensa. Aivan kuten Valastin toisessa avioliitossa: kun hän tarvitsi turvaa ja rauhallisuutta, kumppaniksi valikoitui mies, jolla oli hoivaavuuden tarvetta.
Tai klassinen esimerkki: Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
”Se mikä on itselle kiellettyä, kiehtoo toisessa. Ajatellaan, että jos tuon saan, nuo ominaisuudet siirtyvät minuunkin.”
Valasti on ollut yli kolme vuotta sinkkuna. Hän pitää yksityistä vastaanottoaan Helsingissä ja uskoo edelleen avioliittoon. Eikä hän edes koe epäonnistuneensa. Kukaan ei hänen mielestään epäonnistu.
Ei, vaikka päätyisi eroon 20 vuoden suhteen jälkeen.
”Ei se ole epäonnistumista. Niin pitkä suhde on ollut saavutus!”
Näistä en luovu
Estetiikan tarpeiden tyydytys
”Visuaalisten ja auditiivisten esteettisten tarpeiden tyydytys on minulle hyvin eksistentiaalinen kokemus. Läheisen ihmisen kanssa jaettuna tyydytys tiivistyy.”
Herkkyys ja spirituaalisuus
”Herkkyys ja ujous ovat syvintä olemustani. Hengellisyys, ilman uskontoa, on sielulleni ravintoa.”
Haahuilu
”Haahuilu on vapaa tila, alkukantainen olemisen ja toimimisen muoto. Toteutan sitä metsässä, vedessä, kotona, töissä, liikkuen tai ollen.”
Kirjoita kommentti