Komissio pohtii yhä, kuinka käyttää eurokriisin seurauksena saamaansa valtaa puuttua jäsenmaiden taloudenpitoon. Tiistaina komissio lykkäsi jälleen päätöstä siitä, käyttääkö se ensimmäistä kertaa historiassa oikeutta rangaista jäsenmaata EU:n budjettisääntöjen rikkomisesta.
Kysymys Espanjan ja Portugalin rankaisemisesta on tulitesti komissiolle ja budjettisäännöille.
EU:n lainsäädännön mukaan julkisen talouden alijäämä- ja velkarajoja rikkovalle maalle voidaan määrätä sakot, jotka vastaavat 0,2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Budjettisääntöjen mukaan euromaan alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta.
Mahdollisuutta ei ole tähän mennessä käytetty, mutta Espanja ja Portugali uhkaavat päätyä varoittaviksi esimerkeiksi. Espanjan alijäämä oli viime vuonna 5,1 prosenttia, Portugalin 4,4.
Brysselissä käydään nyt kovaa kiistaa budjettisääntöjen tulkinnasta. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on saanut kritiikkiä linjastaan, joka katsotaan liian pehmeäksi ja politisoituneeksi.
Päätöstä Espanjan ja Portugalin sakottamisesta lykättiin jo kertaalleen keväällä, koska Espanjassa oli tulossa vaalit. Kovaa arvostelua on herättänyt myös Junckerin vastaus toimittajan kysymykseen, miksi velkasääntöjen sarjarikkoja Ranska on saanut toistuvasti armonaikaa budjettinsa tasapainottamiseen.
”Koska se on Ranska”, Juncker tokaisi.
”Jos Juncker sanoo, että Ranska on erityistapaus, se todella vahingoittaa komission uskottavuutta sopimusten vartijana, ja siitä olen huolissani”, euroryhmän puheenjohtaja Jeroen Dijsselbloem napautti Süddeutsche Zeitungin haastattelussa.
Samalla nousee esiin toinen, olennaisempi kysymys, joka ei koske sääntöjen tulkintaa ja komission uskottavuutta, vaan ylipäänsä sääntöjen mielekkyyttä. Onko nykyinen, sääntöihin perustuva rahaliitto kestävällä pohjalla?
Junckerin komissio ei nimittäin ole ainoa, jonka aikana taloudenpidon sääntöjä on tulkittu parhain päin. Ranska ja Saksa rikkoivat velkasääntöjä jo 2000-luvun alussa, seurauksetta. EMU:n liittymissääntöjäkin tulkittiin löysästi, kun rahaliittoon otettiin jäseniä, joiden velkasuhde oli sallittua korkeampi.
Budjettisääntöjen toimeenpano ei tietysti ole yksinkertaista. Hyvin jäykkä tulkinta olisi haitallista, mutta liian suuri joustavuus ja harkinnanvara voivat toisaalta tehdä säännöistä merkityksettömät. Tiukan linjan omaksumista vaikeuttaa sekin, ettei komissiolla ole kansalaisten silmissä oikeutusta puuttua jäsenmaiden talouspolitiikkaan.
Ongelmat tunnistetaan rahaliiton tulevaisuutta pohtivassa Antti Suvannon työryhmän raportissa. Raportissa todetaan, että talouspoliittisen päätäntävallan siirtäminen jäsenmaista EU-tasolle on ongelmallista järjestelmän legitimiteetin kannalta. Kansalaiset luottavat enemmän kotimaisiin päättäjiin kuin komissioon ja europarlamenttiin.
Raportissa sääntöihin ja kasvavaan keskusjohtoisuuteen perustuvalle rahaliitolle hahmotellaan vaihtoehto, markkinakuri-EMU.
Mallissa kukin maa hoitaa julkista talouttaan niin kuin parhaaksi näkee. Tuloksia ei arvioida Brysselissä vaan markkinoilla. Markkinoiden arvio taas näkyy lainanoton kustannuksissa. Sijoittajille tehdään selväksi, etteivät euromaiden valtionlainat ole riskitön sijoituskohde. Jos jäsenmaa ajautuu ongelmiin ja tarvitsee hätälainoja, avunpyyntöön sisältyisi pakollinen velkojen uudelleenjärjestely.
Esitykset herättävät epäilemättä kovaa vastustusta tietyissä osissa Eurooppaa, eivätkä ehkä vähiten Brysselissä. Malli on kuitenkin looginen ja ratkaisi monia rahaliiton rakenteisiin liittyviä ongelmia.
Malliin siirtyminen tapahtuisi hitaasti jos koskaan.
Kirjoita kommentti