Oven avaa laulaja Reijo Frank. Ulkoisilta mitoiltaan mies on kaventunut paljon, mutta silmissä tuikkii tutun lämpimästi.
Hän ilmentää kenties kirkkaimmin niitä aikoja ja aatteita, joissa keskeistä oli yhteisöllisyys, joukkovoima ja solidaarisuus köyhien kesken – myös maailman mitassa. Reijo Frank oli koko työväenliikkeen laulaja.
Taustaltaankin hän sopi tehtävään. Hän syntyi duunariperheeseen Helsingin Kalliossa kesällä 1931, ja kotitalo oli Porthaninkadun ja Neljännen linjan kulmassa.
”Porthaninkatu 9 oli puutalo, jonka asukkaat olivat melkein kuin sukulaisia keskenään. Talon naiset istuskelivat kyökeissä ja rappusilla ja järjestelivät maailman asioita”, Frank myhäilee.
”Ei Kallio ollut pelkkä asuinseutu, se oli maailman keskus.”
Sukutaustaan limittyy myös kovaa poliittista sotahistoriaa. Frankin isänisä kuoli nälkään punavankileirillä Tammisaaressa 1918, ja hänen isänsä tuli talvisodasta kotiin Uralin takaisen vankileirin kautta; raavas mies oli riutunut 35-kiloiseksi, mutta henki säilyi.
Musiikki astui Reijo-pojan elämään varhain. Perheessä laulettiin ja musisoitiin, ja hän liittyi Kallion kansakoulun kuoroon 1942 – ohjelmassa Sotilaspoikaa ja Ateenalaisten laulua.
Nuorukaisen lahjat havaittiin oitis, ja sittemmin hän sai nauttia laulussa yksityisopetusta Oiva Ruhaselta ja Lyyli Kuustolta.
Tämä vuosi on Reijo Frankin 70-vuotistaiteilijajuhlaa. ”Soolourani alkoi Työväentalolla keväällä 1946 Kansainvälisen naistenpäivän juhlassa. Edessä istui ensimmäisiä naisparlamentaarikkojamme, kuten Martta Salmela-Järvinen. Esitin heille Oskar Merikannon Kun päivä paistaa Hilja Haahdin sanoin”, hän kuvaa tarkoin.
”Kohta poissa on nietos, jää, kohta koittavi kevätsää…”, hän vetäisee näytteeksi. Baritoni jylähtää yhä komeasti.
Mikset ruvennut klassiseksi laulajaksi, kun Oopperan kuoroonkin oikein pyydettiin?
Frank vaikenee tovin ennen kuin vastaa: ”Seisoin siinä itseni kanssa napit vastakkain ja puntaroin. Asiassa painoi talous: ooppera olisi taannut alkuun vain taskurahat, mutta tarvitsin kuukausipalkan ja sen sain koneasentajana.”
Frank teki hämmästyttävän kaksoisuran. Hän oli yli 40 vuotta töissä Helsingin kaupungin konepajalla, ”Plevnassa”, ja kiersi kuitenkin koko ajan laulamassa ympäri maan. Oli kymmenien tuhansien ihmisten tilaisuuksia ja pienempiä juhlia, ei liene kylää, jossa Frank ei olisi laulanut.
Tahti oli rankka: sata keikkaa vuodessa. ”Ajoin aina yöksi kotiin, nukuin jonkun tunnin ja menin seitsemäksi töihin. Ruokatunnilla torkahdin kolme varttia. Ihmeesti sitä vaan jaksoi, ja laulusta sai vahvaa hyvänolontunnetta”, Frank sanoo.
Asiaintilan vahvistaa Lonny -vaimo, joka on tuntenut Reijon vuodesta 1940 asti. Aviossa on oltu 60 vuotta.
Työväenlauluista tuli Frankin ominta lajia luonnostaan. ”Olen henkisesti tuntenut itseni aina työväenmieheksi, ja minulla on osuutta siihen liikkeeseen, vaikken puolueihmisiä olekaan.”
Laajimmin Frank tunnetaan sodanvastaisesta Veli sisko -laulusta. Hän on paitsi tulkinnut bravuureitaan myös kerännyt harvinaisempia työväen- ja kansanlauluja. Esiintymisiä varten hän saattoi parhaimmillaan pitää muistissaan parikin sataa laulua. ”Viitisenkymmentä lähti heti tulkinnallisestikin oikein.”
Frank oli siitä poikkeuksellinen hahmo, että häntä pyysivät laulamaan vasemmiston kaikki kuppikunnat – eikä hän itsekään halunnut niitä sortteerata. Rakkaimpia estradeja on Valkeakosken Työväenmusiikkipäivät, jonka kantaviin nimiin hän lukeutui vuosikymmeniä.
”Tänä kesänä en pysty lähtemään mukaan.” Äänessä häivähtää kaiho. Frank ei jaksa enää esiintyä julkisesti.
Kysymykseen, mikä on laulajan testamentti, Frank vastaa painavasti: ”Oleellista on tehdä työtä, uskoa itseensä ja uskoa opettajiaan.”
Työväenliikkeen klassista arvomaailmaa Reijo Frank ei suinkaan heitä yli laidan – eikä hänen mielestään suuri osa suomalaisistakaan ole niitä hylännyt.
”Yhteisöllisyys kukoistaa eri muodoissa kuin ennen, mutta itse välittäminen ja solidaarisuus hengittävät edelleen.”
”Meissä elää toivo, sama toivo kuin vanhassa työväenliikkeessä”, Frank päättää. Ja saattelee kävijän ystävällisesti matkaan.
Kirjoita kommentti