Seattle
Mitä amerikkalaiset ajattelevat Suomesta? Ennen piti kai paikkansa, että eivät mitään. Mutta nykyään on todennäköisempää törmätä amerikkalaiseen, joka tuntee pohjoismaista musiikkia, kirjallisuutta tai sisustustyyliä.
Tai sitten hän tietää äitiyspakkauksesta ja peruskoulusta, pitkistä vanhempainvapaista, julkisesta terveydenhuollosta ja ilmaisista yliopistoista.
Kiinnostus Pohjoismaihin on levinnyt politiikan huippuareenoille asti. Presidenttikilvassa Bernie Sanders on sanonut, että Pohjoismaista voisi löytyä Yhdysvalloille ratkaisu elintasojen valtavaan repeämään, kallistuvaan koulutukseen ja terveydenhuoltoon sekä keskiluokan ahdinkoon.
Yhdysvalloissa asuvan toimittajan Anu Partasen tuore kirja The Nordic Theory of Everything on täten ajan hermolla, sillä se vertaa Pohjoismaiden ja Yhdysvaltojen yhteiskuntamalleja ja kansalaisten arkea. Julkaisija HarperCollins on yksi maailman suurimmista kustantamoista, ja kirja on jo saanut amerikkalaismediassa laajaa huomiota.
Partanen haluaa tähdentää, ettei hän ole mikään Suomen kulttuurilähettiläs. On tavallaan aivan sama, että kirjassa esitellyt käytännöt ovat juuri pohjoismaisia.
”Minua amerikkalaisena kiinnosti järkevin tapa järjestää sellaiset peruspalvelut, jotka mahdollistavat hyvän perhe-elämän, tasa-arvon ja pohjan vapaudelle”, hän sanoo.
Anu Partasen tie amerikkalaiseksi alkoi vuonna 2008, kun hän muutti miesystävänsä luo New Yorkiin. Kaupunki oli jännittävä ja moniääninen, ja amerikkalaisten ystävällisyys ilahdutti joka päivä.
Silti Partasta alkoi pian ahdistaa niin paljon, että hän kertoo kirjassa saaneensa paniikkikohtauksen. Yhdysvallat oli kuuluisa siitä, että kaikilla oli mahdollisuus nousta ryysyistä rikkauksiin. Hän näki sekä ryysyläisiä että ökyrikkaita, mutta ei ollut lainkaan varmaa, olivatko nämä ansainneet kohtalonsa. Köyhät saattoivat joutua kadulle avioeron, sairauden tai potkujen seurauksena.
Partasellakin oli vaikeuksia pärjätä, vaikka hän oli kokenut toimittaja. Luottokriisin jälkimainingeissa ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sinnitellä freelancerina.
”Terveydenhuolto oli täällä järkyttävä yllätys”, Partanen sanoo kiukkua äänessään. ”Terveysvakuutus oli todella kallis ja siinä oli hirveästi paperityötä.”
Yhdysvalloissa sairaalalaskut katetaan vakuutuksella. Yli puolet amerikkalaisista saa sen työnantajaltaan, mutta freelancer joutuu hankkimaan vakuutuksen itse. Ja vakuutuksesta huolimatta luukusta voi kolahtaa tuhansien dollarien sairaalalasku, josta täytyy riidellä vakuutusyhtiön kanssa.
Terveydenhuolto ei ollut ainoa hankala asia. New Yorkissa lapsen päivähoito maksaa keskimäärin 16 000 dollaria vuodessa. Kouluikäisten vanhemmat jauhoivat loputtomiin siitä, mikä yksityiskoulu olisi paras ja mitä se maksaisi. Samalla he säästivät jo lapsensa yliopistokoulutukseen, joka maksaisi vähintään 80 000 dollaria, jos lapsi ei saa stipendejä. Ja pian olisikin aika huolehtia ikääntyvien vanhempien vanhainkotilaskuista.
Partaselle valkeni, että tavallinen amerikkalainen oli koko elämänsä ajan riippuvainen perheenjäsentensä tuloista ja viitseliäisyydestä tai, mikä erikoisinta, työnantajan armollisuudesta. Superosaajia lukuun ottamatta amerikkalaiset eivät aina uskalla vaihtaa työpaikkaa siinä pelossa, että koko perhe menettää terveysvakuutuksen.
Yhdysvallat oli taloudessa ja innovaatioissa maailman johtaja ja täynnä huippuosaajia. Samaan aikaan yhteiskunta oli ydintoiminnoissaan vanhanaikainen, epätasa-arvoinen ja tarpeettoman stressaava. Olisiko pohjoismainen malli sittenkin parempi?
Vasta-argumentti on tuttu: Yhdysvallat on suuri ja monikulttuurinen liittovaltio, Pohjoismaat taas pieniä ja yksitoikkoisia maita, joissa julkinen koneisto nuijii jokaisen samaan muottiin. Pohjoismaissa puuttuu vapaus valita itse palveluiden hinta ja laatu, ja yritteliäimpiä rangaistaan raskailla veroilla.
Bernie Sanders muiden muassa on nimittänyt pohjoismaista mallia sosialismiksi, ja Suomessakin usein sanotaan, että peruskoulu tasapäistää oppilaat.
Partanen huomauttaa kirjassaan, että yli puolet Amerikan osavaltioista on väkiluvuiltaan pienempiä kuin Suomi ja niillä on paljonkin päätösvaltaa. Lisäksi amerikkalaiset terveydenhuolto- ja koulutusmallit ovat valtiolle paljon kalliimpia, mutta kansalainen saa vastineeksi vähemmän.
Partasen suurin oivallus liittyi kuitenkin ajatukseen vapaudesta. Oliko vapautta se, että saa käyttää vapaa-aikansa hyvän koulun tai lääkärin metsästämiseen, vai sittenkin se, ettei koko asiaa tarvitse miettiä?
Pohjoismaalainen voi hakeutua kohti unelmiensa alaa riippumatta siitä, ovatko vanhemmat säästäneet koulutukseen. Voi jättäytyä pois töistä ja perustaa yrityksen miettimättä, onko varaa sairastua. Voi hankkia lapsia, vaikka ei olisi ylimääräisiä tonneja synnytykseen ja päivähoitoon. Se on amerikkalaista individualismia.
”Eivät suomalaiset ole mitään laalaa-kansaa, joka on valmis uhraamaan omat etunsa yhteiskunnan hyväksi. Suomen sankari on se Jussi, joka yksinään raivaa korpea”, Partanen sanoo. ”Yhteiskunta tukee sitä, että ei tarvitse olla riippuvainen toisista.”
Jotkut suomalaiset ovat närkästyneet Partasen kirjasta jo ennen sen ilmestymistä. Miten joku kehtaa levittää kuvaa Suomesta onnelana, jossa unelmat toteutuvat?
Heitä saattaa ärsyttää, ettei kirjoittaja ole asunut Suomessa kahdeksaan vuoteen eikä ole ollut näkemässä, miten hyvinvointivaltiota juustohöylätään, tukia ja eläkkeitä madalletaan ja siitä kuuluisasta koulutuksesta leikataan satoja miljoonia euroja.
Kirjassa päivänpolitiikka jääkin melko pieneen osaan.
”Tarkoitukseni on vertailla ajattelutapoja pitkällä aikavälillä”, Partanen sanoo. ”Koulutusleikkaukset ovat todella typeriä, ja on oikein, että suomalaiset suuttuvat, koska suunta on väärä. Silti suomalaisten tilanne on amerikkalaisiin verrattuna edelleen ihan huikea.”
Kieltämättä Suomen taloudella menee huonosti, mutta Partasen mielestä syypää ei ole hyvinvointivaltio vaan globalisaatio, talouden yksipuolisuus, Venäjä-pakotteet ja eurokriisi.
”Ruotsilla menee loistavasti, vaikka siellä on pääosin samat edut”, hän sanoo.
”Tulevaisuudessa yhä useampi työllistää itsensä yrittäjänä tai vaikka Uber-kuskina. Amerikkalainen malli, joka nojaa perheeseen ja työnantajaan, ei silloin toimi.”
Amerikkalaiset alkavat itsekin hermostua malliinsa, mistä kertoo esimerkiksi Sandersin ja Donald Trumpin menestys.
”Tavalliset ihmiset pelkäävät, että heidän lastensa elintaso laskee”, Partanen sanoo.
Silloin on kaksi vaihtoehtoa: Joko kääntyä kohti menneisyyttä ja Trumpia, panna rajat kiinni ja ikkunat säppiin.
Tai kääntyä kohti Pohjoismaita, joissa on keksitty paras yhteiskuntamalli.
Siellä saattaa olla myös Partasen oma tulevaisuus.
”Jos saan joskus lapsia, lähden hyvin äkkiä takaisin Suomeen.”
Anu Partanen: The Nordic Theory of Everything. HarperCollins. 418 s.
Kirjoita kommentti