Nyt ei saa käsi täristä: Vedän vesivärisiveltimellä viimeisen vedon valkoista maalia hirsihuvilan kuistin kaiteeseen. Onnistui!
Olin viime viikonvaihteessa talkoissa Mäntyharjulla. Maalasimme vuonna 1901 rakennettua roosanväristä hirsihuvilaa.
Alun perin urakka näytti toivottoman suurelta. Huvila on parhaimmillaan kymmenen metriä korkea, joten avuksi tarvittiin kahdeksan metriä korkeat telineet. Erilaisia seiniä on kaiken kaikkiaan 14. Koristeleikkauksia, nurkkalautoja ja vaativia yksityiskohtia riittää.
Huvilan nykyinen emäntä, omistaja suvun neljännessä polvessa, oli varautunut koko kesän kestävään maalausurakkaan. Toisin kävi: Tätä kirjoittaessani urakka on kestänyt pari viikkoa ja parhaillaan maalataan viimeisiä seinäpintoja.
Onnistumisen taustalla on minun mielestäni kolme asiaa.
1. Hyvä ruoka ja juoma. Isäntäväki piti huolta siitä, että pöydässä riitti herkkuja, kuten paikallista kalaa, korvasieniä, raparperia ja omatekoista simaa.
2. Hyvä rytmi. Talkoot rullasivat kuin jääkiekkopeli, jossa aina uusi ketju astui jäälle. Ensimmäinen kiipesi korkeimmille telineille ja maalasi pahimmat paikat. Seuraavaksi paikalle tulivat näprääjät ja koristelijat, jotka keskittyivät yksityiskohtiin. Viimeiset vaihtopelaajat viimeistelivät kokonaisuuden. Jokainen ketju sai voimaa edellisen saavutuksista.
3. Hyvä porukka, josta jokainen sai valita itselleen sopivan tehtävän. Olin aina pitänyt itseäni suurpiirteisenä leveän pensselin naisena, mutta huomasin, että korkeat telineet olivat minulle liikaa. Löysin sisäisen pipertäjäni. Vaanin ruskeita roiskeita roosalla seinällä, valkoisten pitsikaiteiden ja ruskeiden koristepylväiden rajakohtia, rännien taustoja: Nämä kuuluvat minun reviiriini.
Talkoot eivät oikeastaan tuntuneet työltä lainkaan. Hyvä seura, saunominen ja sorsapoikue järvellä virkistävät yhtä paljon kuin työ, jonka tulos näkyy ja pysyy. Sukuhuvilan kaiteessa on nyt myös minun siveltimeni jälki.
Kirjoita kommentti