Kesä on kauneimmillaan, ja hääsesonki Suomessa kuumimmillaan. Juhlakausi tietää keikkaa hääkuvaajille. Tuhannet ja taas tuhannet vastanaineet asettuvat kameran eteen poseeraamaan, kuten ovat tehneet jo 1800-luvun lopulta lähtien.
Suomessa on otettu hääkuvia herrasväestä noin 1860-luvulta. Ensin kuvattiin pääosin studioissa kokovartalokuviin, puolivartalokuvat yleistyivät 1930-luvulla.
Vaikka valokuvaus on mullistunut viime vuosina ensin digitalisoitumisen ja sitten sen sosiaaliseen mediaan soveltamisen myötä, yksi on pysynyt.
Hääkuvat ottaa yhä useimmiten ammattikuvaaja, ja kuvista löytyvät monesti aivan samat elementit kuin ennen – mies tummissa ja nainen valkoisissa, kukkakimppu sekä juhlava tunnelma.
Tuoreet parit haluavat ikuistaa siirtymäriitin huolella. He ovat nykyään valmiita maksamaan siitä jopa nelinumeroisia summia. Keskimäärin hinnat alkavat 250–450 eurosta. Se ei kuitenkaan riitä pitkälle, jos kuvia halutaan koko juhlapäivästä, ja myös videolle. Videot ovat yleistymässä, sillä ne voi muun muassa jakaa helposti sosiaalisessa mediassa.
Hääkuva todistaa rakkaustarinasta, joka johti suhteen virallistamiseen. Siksi potretin pitää kestää aikaa. Se ei saa olla nopea, ohimenevä viesti, kuten niin monet kuvat nykyään ovat. Sen tulee edustaa pysyvyyttä.
Siksi hääkuva on niitä harvoja kuvia, jotka yhä kehitetään lipaston päälle kehyksiin, vaikka kaikki muut kuvat jäisivät biteiksi erilaisiin laitteisiin ja pilvipalveluihin.
Kun katsoo hääkuvia eri vuosikymmeniltä, on suorastaan hämmästyttävää, miten vähän ne ovat muuttuneet.
Hääkuvat tunnistaa hääkuviksi edelleen samoista elementeistä kuin silloin kun ne syntyivät. Morsian ja sulhanen ovat kuvassa juhla-asuissa, usein vierekkäin, niin että morsian on sulhasen huomassa. Kädessä on kimppu, päässä huntu tai kukkalaite. Hassutteleva hääpotretti on edelleen melko harvinainen.
Valokuvaaja Juha Laitalainen on kuvannut häitä liki 20 vuotta. Hän on tehnyt aiheesta myös kirjan Tahdon, suomalaisia hääkuvatarinoita (Docendo 2014). Se on ensimmäinen suomalaisteos lajissaan. Pareja hän on tavannut ja ikuistanut satoja.
Laitalaisella on kokemusta etenkin dokumentaarisesta hääkuvauksesta, jossa parin päivä tallennetaan aamuvarhaisesta iltamyöhään.
”Joskus päivä päättyy siihen, että pari kellahtaa sänkyyn ja kuvaaja poistuu”, Laitalainen sanoo. Hän on kuvannut hääpareja jopa savusaunassa ja paloautossa. Tällaiset irrottelevat, teatraaliset kuvat ovat yleistyneet, mutta edustavat kuitenkin yhä vähemmistöä.
Suurin osa vastanaineista haluaa Laitalaisen mukaan yhä melko perinteisen oloisen, arvokkaan potretin.
”Naimisiin menemisessä on tietyt perinteet joita noudatetaan. Avioon menemisen pyhyyttä ei haluta rikkoa leikittelyllä”, Laitalainen sanoo.
Mutta toisin kuin vielä parikymmentä vuotta sitten, kuvat otetaan useimmiten muualla kuin studiossa.
Pönötys on nykypareille kirosana, Laitalainen sanoo. Studioon mennään vain jos sää siihen pakottaa. Monet kokevat studiokuvan korostavan liiaksi hääkuvan vakavuutta.
Häät-lehden päätoimittaja Sari Yli-Salomäki kertoo, että hääpotretit syntyvät nykyään usein osana dokumenttikuvausta. Kuvasta halutaan persoonallinen. Sen pitää ilmentää parin luonnetta, yhteistä historiaa tai vaikka harrastuksia.
Silti suurin osa päätyy jatkamaan hääkuvan pitkää perinnettä. Kuvallisesti kiinnostavia otoksia näkee harvemmin. Rakkautta on vaikea visualisoida omaperäisesti, ja kliseisiin on helppo kaatua.
Vaikka itse hääseremoniat muuttuisivat kuinka keveiksi ja mutkattomiksi, avioliitossa on yhä kyse lain edessä melko vakavasta asiasta. Elämänmittaiseksi tarkoitettu sopimus ulottuu lasten huoltoon ja omaisuuden jakamiseen. Liitolle annettava visuaalinen sinetti ei pääse siitä kokonaan eroon.
Tämä kaksijakoisuus heijastuu hääkuviin. Hääpotretti tasapainottelee yhä arvokkuuden ja studiokuvauksesta vapautumisen tuottaman keveyden välillä.
”Häissä dionyysinen rakkauden juhlinta yhdistyy juridiseen sopimukseen avioliitosta, jonka historiallinen perusta on taloudellinen. Tätä kaksoisroolia erilaiset hääkuvaustavatkin ilmentävät”, sanoo Aalto-yliopiston valokuvauksen professori Merja Salo.
Vanhoissa hääkuvissa parin asettumisessa hääkuvaan oli omaa symboliikkaa. Jos vastanaineet olivat kuvassa käsikynkässä niin, että morsiamen käsi tuli sulhasen käsikoukkuun, ilmaisi se hierarkiaa. Mies suojelee ja ohjaa naista.
Nykymorsian ei ole samaan tapaan riippuvainen sulhasesta, tämän suvusta ja avioliiton tuomasta taloudellisesta turvasta. Kuvan asettelussa vaalitaan Laitalaisen mukaan yhä osin perinteitä, myös miljöökuvissa.
”Vaikka yhdenvertaisuus ja tasa-arvo korostuvat, monet hääparit haluavat tulla kuvatuiksi miljöössä asettautuneena siten kuin olisivat juuri astumassa alttarilta vastavihittyinä, joko käsikynkässä tai niin, että morsian nojaa turvallisen oloisesti miehensä olkapäähän”, Laitalainen sanoo.
”Mies saattaa myös ottaa nuorikkonsa vyötäisiltä kiinni, ja morsian voi nojata turvallisin mielin taaksepäin. Nykymorsiamet tosin monesti ilmaisevat oman tahtonsa myös hääpotreteissa, ja se näkyy varsin usein myös kuvissa. Tärkeintä häääpotreteissa on se, että rakkaus näkyy”, hän jatkaa.
Sata vuotta sitten otettujen hääkuvien ihmisillä ei ollut nykyisenkaltaista rutiinia kameran edessä olemiseen. Se näkyy vanhojen hääkuvien liikuttavassa kankeudessa.
Nykyihmiset ovat tottuneet kuvaamiseen ja tietävät, miten kameran edessä näytetään hyvältä. Ja tarvittaessa rakkautta voi hieman kuvankäsittelyllä kiillottaa.
Kirjoita kommentti