Sterilisoimiskysymys, otsikossa luki.
Helsingin Sanomissa 19. kesäkuuta 1934 julkaistu artikkeli alkoi näin: ”Kaikissa sivistysmaissa on viime vuosikymmeninä esitetty vaatimuksia siitä, että rikollisten tai muuten rotuhygienisesti ala-arvoisten yksilöitten lisäytyminen olisi saatava ehkäistyksi, ja eräissä maissa onkin jo ryhdytty sitä tarkoittaviin lainsäädäntötoimenpiteisiin.”
Myös Suomessa. Sterilointikomitea oli asetettu vuonna 1926 ja mietintö valmistunut kolme vuotta myöhemmin. Sen kanta oli selvä: valtion velvollisuus on perintötekijöiltään huonoksi katsotun, esimerkiksi mielisairaan tai vajaamielisen ihmisaineksen poistaminen. On yhteiskunnan etu, että nämä ihmiset tehdään lisääntymiskelvottomiksi, vaikka he eivät sitä tahtoisi, todettiin. Silti lakia ei ollut vielä kahdeksan vuotta myöhemminkään saatu säädettyä.
Jo olisi aika, annettiin Helsingin Sanomissa ymmärtää.
Ensimmäinen pakkosterilointilaki oli hyväksytty Yhdysvaltojen Indianassa vuonna 1907. Sieltä tiedot keskusteluista ja käytännöistä levisivät myös Eurooppaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin lakeja alkoi tulla voimaan Atlantin tälläkin puolen: Tanskassa vuonna 1929, Saksassa 1933, Ruotsissa ja Norjassa vuonna 1934.
Ja kun Suomessa vihdoin päästiin äänestämään alkuvuodesta 1935, tulos oli konsensusyhteiskunnan riemuvoitto. Sterilointilaki hyväksyttiin selvin luvuin: 144–14. (Kuusi äänesti tyhjää, poissa oli 35.) Monet vastustaneista vastustivat vain muodollisesti: esimerkiksi siksi, että steriloinneilla nähtiin olevan yhteys seksuaalimoraalin höllentymiseen. He saattoivat kannattaa kastrointia, joka vaikuttaa myös seksuaaliseen kykyyn.
Julkisessa keskustelussakin soraääniä kuului niukasti. Kriittisiä puheenvuoroja aiheesta kirjoitti lähinnä Tulenkantajien päätoimittaja Erkki Vala.
Pakkosterilaatiomyönteisen ilmapiirin saattaa selittää paitsi se, etteivät säädetyt lait koskaan koskeneet keskusteluun osallistujia, myös se, että sterilointilain nähtiin olevan osa yleistä hyvinvointivaltion rakennusprojektia. Taustalla oli lama-ajan Euroopan talouskurimus. ”Yhteiskuntaan kelpaamattoman” väestön pakkosteriloinnin arvioitiin laskevan sosiaalikustannuksia merkittävästi.
Laki pakkosterilaatiosta tuli voimaan kesäkuussa 1935. Se antoi Lääkintöhallitukselle oikeuden määrätä ihminen pakkosteriloitavaksi.
Jo vuonna 1929 oli säädetty avioliittolaki, jonka mukaan esimerkiksi epileptikkojen tai kahden kuuromykän avioitumisen ehtona oli heidän steriloimisensa. Vuoden 1935 lain mukaan steriloitavaksi joutui esimerkiksi vajaamielisyyden tai mielisairauden kuten skitsofrenian tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia. Vajaamielisyyden mittarina lainsäädännössä toimi ”alle 14-vuotiaan älyllinen taso”. Käytännössä mittaustulokset olivat kuitenkin epävarmoja.
Ihminen sai myös itse anoa sterilointilupaa. Se myönnettiin, jos oli aiheellista olettaa, että hän saisi avioliitossaan ”vajaakelpoisia” lapsia.
Lähes välittömästi lain säätämisen jälkeen alkoi arvostelu sen tehottomuudesta. Vuoden 1939 loppuun mennessä oli annettu noin neljäsataa sterilointimääräystä ja seitsemänkymmentä sterilointilupaa. Uuden tutkimustiedon mukaan Suomessa oli kuitenkin yli 31 000 ihmistä, joita laki koski. Siksi vuonna 1950 tuli voimaan uusi laki, jonka tavoitteena oli kasvattaa pakkosterilointien määrää.
Uudessa laissa oikeus sterilointialoitteen tekemiseen annettiin kaikille valtion tai kunnan palveluksessa oleville lääkäreille. Valitusoikeus poistettiin. Mahdollisuutta vapaaehtoiseen sterilisaatioon laajennettiin. Vuoden 1950 jälkeen sen saattoi saada eugeenisen syyn lisäksi myös sosiaalisesta syystä, tilanteessa, jossa ihminen ei ”ilmeisesti” ole kykeneväinen huolehtimaan lapsestaan. On mahdollista, että lakia on käytetty esimerkiksi niin, että laitoksesta tai vankilasta pois päästäkseen oli suostuttava ”vapaaehtoisesti steriloitavaksi”.
Asetus myös määräsi, että aina kun ihminen päästetään pois esimerkiksi mielisairaalasta, arvioidaan samalla, pitäisikö hänet siinä sivussa pakkosteriloida.
Vuoden 1950 lainsäätäjien tavoite onnistui. Suomalaisen pakkosteriloinnin kultakausi osuu 1950–1960-luvuille. Ainakin yli 12 000 ihmistä on joutunut eugeenisen politiikan uhriksi Suomessa, enemmistö uuden lain aikaan. Suurin osa heistä on naisia. Luku sisältää myös ne, jotka ovat saaneet abortin sillä ehdolla, että suostuivat steriloitaviksi.
Pakkosterilointeja tehtiin Suomessa siihen saakka, kun se kiellettiin vuonna 1970. Koska pakkosteriloidut olivat yleensä hyvin nuoria, suunnilleen parikymppisiä, heitä on Suomessa yhä elossa.
Kokonaan sterilointilain kaiut eivät ole poistuneet Suomesta vieläkään. Transihmisen, joka haluaa vahvistaa juridisen sukupuolensa, on edelleen oltava lisääntymiskyvytön.
Juttua varten on haastateltu eugeniikasta väitellyttä Tampereen yliopiston dosentti Markku Mattilaa ja Helsingin yliopiston vammaistutkimuksen professori Simo Vehmasta. Lähteinä on käytetty Helsingin Sanomien arkistoa ja Mattilan aiheesta kirjoittamia artikkeleita.
Onko Sinut pakkosteriloitu tai yritetty pakottaa steriloitavaksi? Haluaisimme kuulla tarinasi ja mahdollisesti tehdä jutun. Jutussa voi tarvittaessa esiintyä nimettömänä. Kaikki yhteydenotot ovat luottamuksellisia. Ota yhteyttä sonja.saarikoski@hs.fi.
Kirjoita kommentti