Kun kommunikaatio ei pelaa eikä toisen unelmia arvosteta, on parisuhteesta lukeminen tukalan tuntuista. Vääjäämättä avioeroa kohti kulkevat Laina ja Kalle Päätalo jakavat näennäisesti tavoitteet ja arvot, mutta loppujen lopuksi kumpikaan ei taida haluta samaa kuin toinen.
Olen aiemminkin kirjoittanut useamman kerran vaarini naissuhteista, mutta niistä riittää aina vain sanottavaa. Ihmissuhteet ovat muutenkin itselleni sitä kiinnostavinta antia Iijoki-sarjassa, vaikka metsä- ja rakennustöistä oppiminenkin on ollut jopa yllättävän mielekästä. Henkilöiden väliset kemiat ja erityisesti romanttiset suhteet ovat kuitenkin se, mikä on saanut tämän luku-urakkani etenemään jo loppusuoraa kohti.
Vaarini ja hänen ensimmäisen vaimonsa pikavauhtia solmima avioliitto voi jo todella huonosti, kun pariskunta pääsee vuoden 1950 syksyllä muuttamaan omaan kotiinsa. Talo on ehkä asumiskuntoinen, muttei todellakaan valmis, joten ilta-aikaan ja pyhinä ei avioparilla ole tekemisen puutetta.
Vaarini haaveilee lapsista, mutta Laina välttelee koko aiheesta puhumista – joten hellyydenkipeä Kalle päättää hankkia noin viiden sekunnin harkinta-ajalla koiranpennun. Laina ei vähemmän yllättäen ole eläimestä kovin innoissaan, minkä ymmärrän hyvin. Niin söpöjä kuin eläimet ovatkin, en minäkään innostuisi jos poikaystäväni toisi kysymättä kotiin elävän otuksen, en vaikka se olisi kuinka suloinen.
Koira kuitenkin pidetään, joten Kalle saa tässä vaiheessa erävoiton. Se ei kuitenkaan helpota hänen henkistä tilaansa, sillä umpiväsynyt vaarini kärsii masennuksesta ja epätoivosta, kun aikaa kirjoittamiselle ei tahdo löytyä. Laina ei ymmärrä Kallen tarvetta kirjoittaa. Kalle puolestaan ei vaikuta edes olevan kiinnostunut Lainan unelmista.
Tähän pattitilanteeseen vaarini lähtee Iijoen kutsu -teoksessa hakemaan ratkaisua siitä, että alkaa suunnitella paluumuuttoa kotiseudulleen. En ole vielä päässyt lukemisessa siihen kohtaan, kun varsinainen päätös syntyy, mutta mielellään Laina ei Taivalkoskelle varmasti lähde. Hän on kuitenkin Etelä-Suomen tyttö, jolle Kallen kotiseudun touhut ovat monella tapaa eksoottisia.
Iijoki-sarjan lukemisen aikana olen yhä useammin alkanut miettiä, että olisi hirveän kiva kuulla myös Lainan esikuvan, Kalle Päätalon ensimmäisen vaimon Helvin, näkemykset asioista.
Seuraavaksi tiedostan, kuinka epäreilua on, että tämän viattoman naisen elämä on tallennettu yksityiskohtaisesti ja ex-miehen perspektiivistä koko kansan luettavaksi. Vaarini unelma kirjailijanurasta toteutui, mutta menestys vaati yksityisyyden loukkaamisen muodossa uhreja viattomista sivullisista.
Edellä olevan kirjoittaminen tuntui vaikealta, ja on jännä huomata, kuinka hankala minun on yhä kritisoida vaarini kirjoja ja hänen tekojaan. Hän kuitenkin pyrki ainakin itse rehellisyyteen ja arvosti piirrettä myös muissa, joten luulisin hänen toivovan, että minäkin sanon mielipiteeni suoraan. Asioiden kaunistelua vaarini ei ainakaan arvostaisi – hän suorastaan kammosi esimerkiksi liiallista lepertelyä ja rakkaudesta ja onnellisuudesta puhumista!
Kirjoita kommentti