Kukaan ei ole huolestunut itseoppineen Arman Alizadin pätevyydestä

Ruokailu on mukava ja ihmisiä yhdistävä tapahtuma – paitsi ravintotieteessä.

Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm kieltäytyi osallistumasta monitoimijulkkis Arman Alizadin tv-ohjelmaan, joka käsitteli ravitsemussuosituksia ja hyvinvointia. Fogelholmin mielestä ohjelmaidea oli vinoutunut ja edusti ”tasapainoharhaa”.

”Minulle sanottiin, että he aikovat antaa äänen kaikenlaisille mielipiteille, ja katsojat saavat sitten muodostaa oman mielipiteensä. Siis sellainen, että samaan ohjelmaan marssitetaan kaiken maailman poppamiehiä, itseoppineita tietäjiä ja professori”, Fogelholm perusteli (Nyt.fi 3.6.).

Poppamiehet tarkoittivat tässä tapauksessa muiden muassa personal trainer Tomi Kokkoa, taiteilija Jani Leinosta ja lääkäri Antti Heikkilää. Viimeksi mainittu on käynyt omaa kovasanaista rasvakampanjaansa. Media on saanut sarjalipun Fogelholmin ja Heikkilän vapaaotteluun.

Ymmärrän Fogelholmin harmitusta. Aito tasapaino on liian usein tv-journalismin ensimmäinen uhri.

Ensin osoitetaan kohde: ihminen, yritys tai idea. Sitten annetaan hyökkääjien hyökätä, ja taustalla soitetaan pahaenteistä sellomusiikkia. Lopuksi ”kohun keskelle” joutunut kohde mutisee jotain puolustuksekseen. Tämäntyyppisen tasapainomenetelmän hioi 1930-luvulla täydellisyyteen Neuvostoliiton valtionsyyttäjä Andrei Vyšinski.

Tästä syystä esiintyminen television asiaohjelmissa – muissa kuin suorissa lähetyksissä – voi olla traumatisoiva kokemus. Ne nostavat mieleeni vanhan tamperelaisen käräjätuomarin eetoksen ”ei täällä syyttömiä syytetä”.

Fogelholminkaan ajatus ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton, ja pulma liittyy poppamiehiin. Jos hyväksymme Fogelholmin lähtökohdat, mikä on osallistumiskelpoisen ohjelman sallittu poppamiestiheys? Ja ennen kaikkea: kuka määrittelee poppamiehen? Olen törmännyt professoritason esityksiin, jotka täyttävät hyvin minun poppamieskriteerini.

Yleensä professorit saavat mielipiteilleen kritiikitöntä ohjelma-aikaa. Sikäli en ole pahoillani, että joskus heitäkin haastetaan julkisesti. Ja jos Fogelholm on varma argumenttiensa ylivoimasta, on epäviisasta jättää tontti poppamiehille.

Huomasitteko muuten: Kiivailemme siitä, voiko personal trainer tuntea tarpeeksi ravitsemustiedettä kommentoidakseen rasvansyöntiä. Samalla kukaan ei ole huolestunut itseoppineen Arman Alizadin pätevyydestä toimia toimittajana. Se kertoo jotain journalismista.

Fogelholmia vaivaa se, että ”kampaajan näkemys ravintoasioista on yhtä arvokas kuin ravitsemustieteen professorin näkemys”.

Olen osittain samaa mieltä: neurokirurgi Juha Hernesniemen lääketieteellinen näkemys päästäni on arvokkaampi kuin sinänsä mainion parturini. Mutta vaikka kampaaja ei voikaan olla aivoleikkausten asiantuntija, ravintoasioita hän voi opiskella ja oppia. Fogelholmia hänestä ei tule, mutta varoisin leimaamasta ihmisiä suoraviivaisesti pelleiksi.

Tieteeseen vetoaminen on sikälikin mutkallista, että tiede ei itsekään ole kuin ennen. Sosiologinen ”mumbo-jumbo” on hämärtänyt faktan ja uskomuksen rajaviivaa.

Ilmastonmuutoksesta puhuessaan edistyksellinen ihminen vannoo kovien tieteellisten faktojen nimeen ja tuomitsee uskomukset, kuten oikein onkin. Seuraavassa käänteessä hän on kuitenkin valmis hyväksymään sen, että lihavuus on ”sosiaalinen konstruktio”. Toisin sanoen lihavuusongelman määrittelyssä ratkaisevaa on ihmisen oma uskomus kehostaan, eivät rasvaprosentit ja tilastolliset sydäntautiriskit.

Fogelholmille sentään tarjottiin mahdollisuutta esittää asiansa.

Tämä lehti julkaisi sunnuntaina tulokset kyselystä, joka koski taksilupien vapauttamista. Tuloksia kommentoivat ainoastaan Taksiliiton toimitusjohtaja ja Helsingin taksiautoilijat ry:n toiminnanjohtaja. Edes harhaa tasapainosta ei päässyt syntymään, kun taksireiskat latelivat taas kerran ne tutuimmat kliseet siitä, miksi kilpailua pitää rajoittaa heidän alallaan.

Liki puolet suomalaisista – ne, jotka kannattivat lupien vapauttamista – jäi ilman ääntä.