Lapinlahti
Salmilainen Yrjö Mure oli yksi niistä yli 400 000 suomalaisesta, jotka kesällä 1944 joutuivat jättämään lopullisesti kotinsa Karjalassa.
”Meidän elämä koitetaan saada mahdollisimman vaikeaksi, jotta emmekö lopulta kyllästyisi ja lähtisi koko Alapitkältä”, kirjoitti Yrjö Mure veljelleen Johannekselle marraskuussa 1946.
Juhannuksen alla 1944 Yrjö Mure ajoi hevosellaan tavaroita kotoa Salmin Kirkkojoelta rautatien varteen. Sodan ryske oli alkanut kuulua Kirkkojoellakin heti puna-armeijan suurhyökkäyksen alettua. Yrjön oma sota oli päättynyt edellissyksynä haavoittumiseen Syvärillä.
Mureen perheen muodostivat leskiäiti Tatjana Mure ja hänen viisi aikuista lastaan. Yrjö ja Anni hoitivat perheen maatilaa, Klaudia ja Nasti olivat kätilöitä. Johannes oli uskonnonopettaja ja ortodoksiseurakunnan kanttori, mutta jatkosodassa hän oli esikuntatehtävissä Aunuksessa.
Kesäkuun 19. päivänä salmilaisille tuli evakuointivaroitus. Mureet lähettivät tavaroita postitse ja rautateitse Urjalaan muuttaneen Nastin luo ja Lapinlahden Alapitkälle, jonne heidät oli määrä evakuoida.
Lähtökäsky tuli 21. kesäkuuta. Tatjana-äiti lähti Urjalaan, Klaudia Savoon. Anni lähti kävellen kolmen lehmän ja hiehon kanssa 400 kilometrin päähän Savoon. Yrjö ajoi hevosella.
Siitä alkoi Mureen perheen taival kohti uutta elämää kaukana kotiseudulta.
Uudesta elämästä kertoo perheen kotitalo, joka toimii nykyään Asutusmuseona Lapinlahden Alapitkällä. Siellä ovat myös 1 500 kirjettä, jotka naimattomat ja lapsettomat sisarukset kirjoittivat toisilleen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Niistä 800:sta vuosina 1944–1974 kirjoitetusta kirjeestä Hannu Heikkilä teki pro gradu -tutkielman ja kirjoitti kesäkuussa julkaistun kirjan Evakosta pienviljelijäksi.
Uuden elämän rakentaminen oli alussa vaikeaa. Evakoille määrättiin vuokrahuoneita taloista eikä talonväki aina ollut riemuissaan uusista asukkaista. Ahtaasti asuessa syntyi riitoja. Mureet asuivat evakossa neljä vuotta, kolmessa eri talossa. Epävarmuus hidasti sopeutumista.
Yrjöstä tuli nopeasti karjalaisten luottomies, joka puolusti sitkeästi omia ja heimoveljiensä oikeuksia. Heikkilän mukaan perheen kirjeistä välittyy kuva savolaisista karjalaisten yhteisenä vihollisena. Oli me ja he.
Johannes kirjoitti siskolleen Nastille: ”Meidän on pitänyt luopua kaikesta, mutta nämä savolaiset eivät tahdokaan luopua edes enimmistä mukavuuksistaan.”
Riitelyn pahimmassa vaiheessa yksi Mureiden majapaikan omistaja syyllistyi jopa lievään pahoinpitelyyn.
”Mureiden mielestä savolaiset olivat ahneita, kieroja ja väkivaltaisia. Heidän mukaansa savolaiset pitivät karjalaisia laiskoina, varkaina ja räyhääjinä”, sanoo Heikkilä, joka työskentelee Ylä-Savon Kotiseutumuseon amanuenssina.
Vihdoin kesällä 1947 Mureille osoitettiin Alapitkältä asuntoviljelystila, johon kuului lato, neljä hehtaaria peltoa ja 18 hehtaaria metsää. Ensitöikseen Yrjö uusi ladon katon ja teki maakellarin.
Sauna ja navetta valmistuivat 1948. Navetan yhteyteen tehtiin aittahuone, johon Anni ja Yrjö muuttivat. Tatjana-äiti ja Klaudia-sisko olivat kuolleet. Nasti oli Urjalassa ja Johannes oli asettunut Lahteen.
Muuton jälkeen Yrjö kirjoitti Nastille: ”Vihdoin viimeinkin tuli se päivä, ettei tarvitse olla kenenkään vastuksena.”
Heikkilän mukaan omaan asuntoon muutto oli iso asia siirtoväelle. ”Ei oltu enää evakkoja, jotka joutuvat asumaan toisten nurkissa, vaan oltiin itsenäisiä ammatin harjoittajia.”
Sisarukset alkoivat suhtautua savolaisiin ja asuinseutuun myönteisemmin. Myös savolaisten silmissä karjalaisista tuli tasavertaisia kyläyhteisön jäseniä.
Mureen talon rakentaminen kuitenkin viivästyi, sillä se alkoi harmittaa Yrjöä. 35-prosenttinen sotainvalidi koki tilan liian pieneksi pääelannoksen, mutta liian isoksi sivuelinkeinoksi. Lehmille ei riittänyt laidunta, joten Yrjö kirjoitti maatalousministeriön asutusasiainosaston ylijohtaja Veikko Vennamolle.
”Vennamo kertoi vastauskirjeessään yhteislaitumista ja totesi, että niistä päättää laidunten hoitokunta. Yrjö sai yhteislaitumelta laidunpaikan. Liekö kirjeellä ollut vaikutusta”, Heikkilä sanoo.
Sen jälkeen talon rakennus eteni ripeästi. Kesällä 1952 Anni ja Yrjö muuttivat uuteen taloonsa. Naapurustoon valmistui useita karjalaiskoteja ja ortodoksiseurakunnan tsasouna.
Alussa Mureet ehkä halusivatkin pitää etäisyyttä savolaisiin. Vuonna 1952 Annin täyttäessä 50 vuotta Johannes neuvoi juhlimaan hiljaisuudessa. Naapurit kuitenkin tulivat onnittelemaan.
Kymmenen vuoden kuluttua Yrjön 50-vuotispäivää juhlisti jo 80 vierasta – savolaisia ja karjalaisia. Tuolloin Yrjö oli istunut jo lähes kymmenen vuotta kunnanvaltuutettuna.
Sisarukset löysivät oman paikkansa pientilallisina savolaisten keskellä. Silti yhteys karjalaisiin säilyi tiiviinä muun muassa ortodoksikirkon kautta.
1970-luvun alussa perheen elämä mullistui, kun Anni sairastui. Mureet luopuivat lehmistä ja vuokrasivat pellot. Avuksi tullut Nasti kirjoitti Johannekselle viimeisen lehmän lähdöstä:
”Yrjö on aika hölmäkkö (alakuloinen). Katseli niin kauan kun näkyi, Lapinlahdelle päin vietiin. Torstaina olimme kuin käsii vasten isketyt, kaikil oli niin ikävä. Anni meni navettaan ja oikein ääneen itki, tuntui siltä kuin hyvät ystävät olisivat iäksi hävinneet ja niinhän ne onkin.”
Pian Yrjökin sairastui. Hän muutti palvelutaloon Mikkeliin ja Anni vanhainkotiin Lapinlahdelle. Koti autioitui.
1960- ja 1970-luvuilla maatalouden murroksessa saman kohtalon kokivat tuhannet pientilat ympäri maata. Taakse jäi pientalonpoikainen elämäntapa, joka ei enää elättänyt Suomessa.
Lähde: Hannu Heikkilä, Evakosta pienviljelijäksi – Kirjeitä ja arkielämää Anni ja Yrjö Mureen asutustilalla Lapinlahden Alapitkällä vuosina 1944–1974, Väärnin Pappila Oy 2016
Kirjoita kommentti