Jalkapallon ystävänä ja jopa eräänlaisena futisromantikkona olen huolissani.

Kun katsoo sosiaalista mediaa, huomaa suomalaisten elävän nyt futishuuman keskellä. Se on tietenkin ihana ja kaunis asia.

Mutta ottamatta mitään pois siitä ilosta ja innosta, millä suomalaiset ovat lähiaikoina yhtyneet esimerkiksi Walesin, Saksan ja etenkin Islannin menestykseen futiksen EM-kisoissa, olen huolissani, ettei jalkapalloinnostus näy kotimaan katsomoissa.

Ranskan EM-kisoissa kymmeniä tuhansia katsojia vetävät stadionit ovat loppuunmyytyjä, yleisössä värikkäästi pukeutuneita ja äänekkäitä kannattajia, kentällä taiteilevat miljoonia ansaitsevat maailman huiput ja vip-aitioissa päivystävät presidentit ja kuninkaalliset.

Kisoja voi katsoa mukavasti kotisohvalla, ja maailmanlaajuisesta mediatapahtumasta voi jutustella kevyesti esimerkiksi työpaikan ruokalassa tai hississä.

Miten siis selittää EM-kisoja orastavan innostuneesti seuraavalle tutulle ihmiselle, että oikeastaan suomalaisen kaupungin kotijoukkueen sarjapeli on se real deal?

Kun vaikkapa Helsingin IFK, kannattamani Tampereen Ilves tai Valkeakosken Haka kohtaavat kotistadioneillaan Kuopion, Vaasan ja Rovaniemen palloseuroja, on yleisöä pari-kolmetuhatta, katsomoiden välistä näkyy naapurin Reiskan pakettiauto ja kentän nurkassa nököttävä lasten iloksi hankittu pomppulinna näyttää uhkaavasti tyhjentyvän.

Kotijoukkueen pelaajat käyvät ruokaostoksilla samassa automarketissa kuin kannattajansakin. Monet suomalaisissa sarjoissa pelaavat pelaajat käyttävät päivänsä rakennuksilla, toimistoissa tai kouluissa. Harva edes haaveilee EM-kenttien pelaajien miljoonapalkkioista. Pelireissuissakaan ei juuri glorian tuntua ole, kun lounaalle pysähdytään huoltoasemalle.

Silti minulle jalkapallon hienoimpia hetkiä ei ole ollut jonkun muun maan pärjääminen arvokisoissa, vaan esimerkiksi Ilveksen nousu Kakkosesta Ykköseen syksyllä 2012 ja rakennusmies Jonne Hjelmin 1–1-maali HJK:n verkkoon Tampereen Tammelassa kesäkuussa 2015.

Tätä kauneutta on vaikea, ehkä jopa mahdoton selittää ihmiselle, jolle jalkapalloa edustavat Cristiano Ronaldo, Liverpool FC ja Saksa.

Mutta minusta kauneinta, tunteikkainta ja merkityksellisintä jalkapalloa pelataan suomalaisten sarjajoukkueiden peleissä. Lähellä sinua ja minua. En oikein ymmärrä, miksi ”kannattaisin” esimerkiksi jotain englantilaista tai espanjalaista joukkuetta, kun käytännössä pääsisin näkemään joukkuetta elävänä pelikentällä korkeintaan kerran vuodessa, jos silloinkaan.

Upeimpia asioita, mitä kotimaiseen futikseen yhä liittyy, on se yhteisöllisyys, jota seurat itsekin usein vaalivat. Jalkapalloyhteisöön kuuluvat parhaimmillaan pelaajat, seuran työntekijät, yhteistyökumppanit, talkoolaiset ja kannattajat. Ilman kannattajia seurat eivät ole mitään, eikä kannattajalla ilman seuraa ole suuntaa.

Seurajoukkueiden hyvinvoinnista lähtee se polku, jota pitkin Suomen maajoukkuekin saattaa joskus vielä taivaltaa jalkapallon arvokisoihin.