Helsingin Kruununhaassa on porttikongi, jonka läpi on kulkenut vuosikymmenten saatossa melkoinen suomalaisen teatterielämän henkilögalleria. Liisankadulla sijaitsevan porttikongin kautta pääsee 60 vuotta toimineeseen Kellariteatteriin, jonka kammioissa ovat harjoitelleet monet tunnetut kulttuuripersoonat Esko Salmisesta Laura Kolbeen ja Antti Litjasta Matti Onnismaahan.
Teatterin perusti vuonna 1956 Helsingin kaupungin nuorisotyölautakunta, jonka tavoitteena oli saada nuoriso pois kaduilta. 1960-luvulla teatteri muutettiin yhdistykseksi, ja kasvatuksen ja holhouksen leima karistettiin viimeistään vuonna 1972, jolloin nimi muutettiin Nuorisoteatterista Kellariteatteriksi.
Sen jälkeen kellarissa on toteutettu kokeilevia esityksiä täydellisen demokratian vallitessa.
Freelance-näyttelijä Tommi Korpela: Lavalla ilman housuja
”Olin Klitsulla parissa produktiossa 1990-luvun alussa. Toinen oli Katja Krohn in ohjaama Molierin Sievistelevät hupsut ja toinen Jouko-Thomas Klaine n Punaista ja Mustaa. Oven raosta jännitettiin, tuleeko yhtään katsojaa. Jos tuli kolme, niin näytelmä käynnistettiin täynnä intoa.
Neljän tunnin mittaisessa Punaista ja mustaa -näytelmässä oli tietysti kohtaus, jossa olin ilman housuja. Vastanäyttelijäni Marjaana Kuusniemen piti sitä ihmetellä. Yhdessä esityksessä hän yllättäen replikoi: "Miksi sinulla ei ole housuja päässäsi?". Mykästä yleisöstä kuului vain kuiva podestan narahdus, kun mummot vaihtoivat kankkua.
Kauteni Klitsussa jäi lyhyeksi, koska ohjaaja Antti Raivio valitsi minut vuonna 1991 Q-teatterin Skavabölen pojat -työryhmään.”
KOM-teatterin näyttelijä Niko Saarela: Rikos on vanhentunut
”Olin juuri tullut täysi-ikäiseksi ja opiskelin kokkikoulussa, kun livahdin Kellariteatteriin kavereiden mukana, ”takaoven kautta”. Elämä oli auki, ja harjoitusten jälkeen istuimme aina Kolme Liisaa -ravintolassa tai legendaarisessa Savannassa Mariankadulla. Molemmat on jo edesmenneitä paikkoja. Klitsulla oli niihin aikoihin monia, jotka ovat jääneet teatterin pariin. Ainakin Paavo Westerberg, Misa Palander, Ilja Peltonen ja Kalle Ahola, joka on kyllä myöhemmin tunnettu paremmin muusikkona.
Olin vähän sellainen hang around -jäsen, mutta tosissaan olin mukana ainakin Palanderin ohjaamassa prokkiksessa nimeltä Sirkus, vuonna 1990. Samana vuonna hain myös ensimmäistä kertaa teatterikouluun. Sisään pääsin tosin vasta vuonna 1994.
Tein Klitsu-aikoinani töitä Helsingin nuorisoasiainkeskuksessa monistajana. Nyt kun rikos on vanhentunut voin paljastaa, että monistin kaikki Kellariteatterin flaijerit salaa kaupungin koneilla. Teatterin rahat oli tiukassa ja kaupungilla printtihommat toimi hyvin.”
Ohjaaja-käsikirjoittaja Katja Krohn: Klitsulla toteutettiin oudoimmat ideat
”En tiedä hienompaa paikkaa kuin Kellariteatteri, se on ikuinen kotini. Kellariteatterista on lähtöisin moni muukin naisohjaaja ja -kirjoittaja. Siitä voi kiittää Klitsun vapaata, uteliasta ja demokraattista ilmapiiriä.
Aloitin itse Klitsulla 1980-luvun loppupuolella siskoni Irinan vanavedessä. Olin kuullut ihmeellisistä naisista, jotka olivat päässeet tekemään siellä outoja juttuja. Opiskelin itse kauppakorkeakoulussa, jossa oli tavattoman kuivaa. Kellariteatterissa yhdistyivät leikki ja filosofia: me oltiin dialogisessa suhteessa maailmaan ja tutkittiin sitä. Siellä ei ollut sellaista iskemis- ja dokailukulttuuria, mikä ehkä muualla vähän vallitsi. Käytiin me tietenkin joskus Kolmessa Liisassa, mutta se ei ollut se liima. Liima oli yhteisöllisyys ja täydellinen tekemisen vapaus: kaikki oli mahdollista, koska taiteellista johtajaa tai hierarkiaa ei ollut.
Toiminta oli aktiivista, me tehtiin viidestä kuuteen juttua vuodessa. Valtasimme teatterin kiinteistöistä uusia tiloja ja rakensimme ammattimaisen äänistudion. Minusta tehtiin jossain vaiheessa teatterisihteeri, ja sain jopa palkkaa siitä, ruhtinaalliset 1888 markkaa kuussa. Onnistuimme saamaan hyviä apurahoja ja perustimme bänditoimintaa.
Siihen aikaan siellä tehtiin todella kokeellisia esityksiä. Esimerkiksi Jouko-Thomas Kleinen teokset oli sellaisia, että ne olisi tuskin missään muualla menneet läpi. Yhdessä esityksessä lavastuksena toimi teatteritilaan rakennettu oikea joki. Koko tila muovitettiin ja päälle raahattiin tolkuttomasti hiekkaa, jonka keskellä virtasi joki – eli keittiön hanasta esityksen ajan valuva vesi. Sitten oli Van Goghin Perunansyöjät -taulusta innoituksensa saanut esitys, jossa lavastuksena oli tonneittain perunaa. Ajan mittaan ne mätänivät. Lopulta kaupungin jätehuollossa roskakuskina työskennellyt Minna Kivelän isä tuli apuun, ja lapioimme mädät perunat ulos kellarista.
Joka kevät sitten itkettiin niitä, jotka ei päässeet kouluun. Esimerkiksi Kivelä ei päässyt koskaan, vaikka me kaikki oltiin sitä mieltä, että sen hulluus oli ihan ilmeistä. Kukaan ei ollut niin hauska kuin Kivelä oli.
Itse pääsin teatterikoulun ohjaaja-linjalle 1992. Palasin Klitsulle yli 20 vuoden jälkeen reilu vuosi sitten, kun siellä tehtiin sarjaa, jossa haastateltiin vanhoja jäseniä. Olin yllättynyt siitä, että paikka ei ollut muuttunut yhtään sitten meidän vuosien. Keittiön kupitkin oli samat, joita olin itse tiskannut 1990-luvun alussa. Minulle kerrottiin heti, että olen tullut kapitalismin vastaiseen linnakkeeseen. Siellä on aina eletty ihanteiden aikaa, eikä henki ole kadonnut minnekään. Palkattua henkilökuntaa ei enää ole, vaan toiminta pyörii vapaaehtoisvoimin ja siviilipalvelusmiehillä.
Kellariteatteri-aika on ollut urani arvokkaimpia kokemuksia. Ainoa asia, joka on jäänyt kaduttamaan on se, etten koskaan saanut vietyä loppuun sihteeri-aikoina aloittamaani valomainoshanketta. Valomainosta ei ole Liisankadulla vieläkään.”
Freelance-näyttelijä Tiina Weckström: Epookki toteutettiin pieteetillä
”Kellariteatteriaika oli minulle hyvin merkityksellinen, koska sitä kautta ovet avautuivat ammattiteattereihin ja televisioteatteriin. Menin mukaan joskus vuoden 1975 tienoilla, kun olin täpärästi jäänyt ulos teatterikoulusta. Kalle Pursiainen houkutteli minut mukaan Jumalaiseen näytelmään, jota hän ohjasi siellä yhdessä Matti Pellonpää n kanssa.
Kellariteatterille tuli samassa rytinässä ihmisiä, joista monet päätyivät myöhemmin alalle. Ainakin Markku Peltola, Helena Ryti ja Timo Reinikka olivat sellaisia. Kaikilla oli valtava innostus lajiin, ja tähtäimessä teatterialan koulutus – me oltiin siis aika tosissaan. Rahasta oli tietenkin pulaa ja aina jännitettiin avustusten saamista. Ohjaajat tekivät pyyteetöntä hommaa pienillä muodollisilla korvauksilla. Oltiin tietysti olevinaan suuriakin taiteilijoita, kun istuttiin taiteilijaravintoloissa.
Timo Virkin ohjaamassa Maxim Gorkin Pikkuporvareissa pääsin aika isoon rooliin. Esitys tehtiin täyteen epookki-muotoon. Pekka Ojamaa, joka on sittemmin edennyt lavastustaiteen professoriksi, auttoi meitä tekemään hienon lavastuksen ja lahjoitti surutta käyttöömme ihanaa venäläistä tavaraa varastoistaan. Kellariteatterin pikkukeittiössä keitettiin sipulikeittoa ja teetä venäläisen tunnelman luomiseksi yleisön kaikille aisteille.
Esityksestä tuli jonkinlainen hitti, jota Kirsikka Moring kiitteli kritiikissään. Siihen aikaan Hesari vielä arvioi harrastajateattereidenkin esityksiä. Minäkin tulin ensimmäistä kertaa noteeratuksi mediassa. Jutussa nimeeni oli tosin eksynyt joku painovirhepaholainen, mutta se ei siinä riemussa haitannut. Tulin ensimmäistä kertaa nähdyksi.
Meitä tyttöjä oli Klitsulla määrällisesti enemmän, ja se oli tasa-arvon tyyssija. Oli selvää, että kaikilla oli yhtä monta sanaa sanottavana – oltiin jämptiä porukkaa. Yksissä naisissa hoidettiin kaikki siivouksesta lipunmyyntiin. Vastuunkantaminen oli selvää.
Oltuani vuoden Klitsulla aloin jo tienata vähän leipääkin teatterihommilla. Vuonna 1977 pääsin sitten näyttelijäkoulutukseen Tampereelle ja yhteys Klitsulle katkesi.”
Juttua korjattu 13.6 klo 13:40: Pelasta maailma Wotan! -esityksestä otetun kuvan kuvatekstissä oikealla olevan henkilön nimi on Mikko Haapanen, ei Laakkonen, kuten kuvatekstissä aiemmin luki.
Kirjoita kommentti