On vaikea uskoa, että Suomeen on vain puolen tunnin ajomatka. Täällä ei ole merkkiäkään Lapin lempeästä tunturierämaasta.
Sadan metrin päässä rannasta syvän turkoosin meren rasvatyyni pinta rikkoutuu, ja pyöriäisen harmaa selkä tekee mutkan pinnalla. Kymmenen sekunnin päästä sama toistuu kauempana, kunnes pikkuvalas painuu taas syvemmälle.
Katse kuitenkin hakeutuu jo meren toiselle puolelle Lyngenin niemimaalle, jossa lumihuippuiset vuoret nousevat vuonosta karuina ja terävinä liki kahteen kilometriin.
Pohjois-Norja on ulkoilijan paratiisi ja Lyngen sen majesteettinen kruununjalokivi.
Alle sadan kilometrin pituisella niemimaalla on kymmeniä yli kilometrin korkuisia ja useita yli 1 500 metrin huippuja, jotka houkuttelevat vuodesta toiseen rinteilleen vapaalaskijoita ja vuorikiipeilijöitä ympäri maailman.
Eikä ihme.
Pitkät laskut alkavat alppimaisilta huipuilta ja loppuvat liki rantaviivaan. Välille mahtuu kaikkea laajoista lumikentistä jyrkkiin kuruihin ja kumpuilevaan tunturikoivikkoon. Ja melkein aina edessä avautuu merimaisema ja horisontissa siintävät vuorijonot.
”Loputon uuden löytäminen”, luonnehtii Arto Majava Lyngenin viehätystä.
Majava on suomalaisen vapaalaskun pioneeri. Ensimmäistä kertaa Majava laski Lyngenissä talvella 1996–1997, sen jälkeen hän on palannut Pohjois-Norjaan joka vuosi.
”Maailmassa ei ole montaa paikkaa, jossa vuorelle voi lähteä näin helposti tien varrelta ja laskea takaisin autolle. Kun tiet kiemurtelevat vuonojen välissä, voi laskupaikan valita melkein vapaasti.”
Hiihto läpi tunturikoivikon irrottaa hien. Lehdettömät risut eivät armahda auringolta, ja t-paitakin on vähän liikaa. On vasta toukokuun alku, mutta kevät on viikkoja etuajassa.
Hissejä ei Lyngenistä löydy, eikä myöskään alppikyliä tai villiä afterskitä. Vuorille noustaan lumikengillä tai suksien ja laudan pohjaan laitettavilla nousukarvoilla.
Lumiraja on vetäynyt rannasta sadan metrin korkeuteen, ja välillä laskettelusuksilla joutuu kahlaamaan nilkkoja myöten lammikoissa.
Lyngenissä talvi on pitkä ja pimeä, ja sen takia kevät on suosituinta aikaa. Varsinainen sesonki alkaa pääsiäisestä, ja jatkuu vielä, kun muualla pohjoisella pallonpuoliskolla lumi on rinteistä jo sulanut.
Mitä pidemmälle kevät jatkuu, sitä pidemmäksi myös päivä venyy. Näin pohjoisessa aurinko pysyttelee korkealla vielä keskikesälläkin, ja vuorille voi lähteä vaikka yötä vasten. Lumi pysyy etenkin pohjoisrinteillä pitkään, ja huippujen väliin jääviltä jäätiköiltä se ei sula pois koskaan.
Majava kertoo laskeneensa Lyngenissä vuoden jokaisena kuukautena. Vielä kesäkuussakin viime talven lumille pääsee alle tunnin jalkapatikalla, heinäkuussa lasketaan jäätiköillä.
Norjalaisille ”toppturen” on melkein kansallislaji, ja myös Suomessa omin voimin tehtävä vaellushiihto kasvattaa suosiotaan.
Etenkin Lyngenissä sen hohdon ymmärtää: noustaan sieltä mistä päästään, lasketaan sieltä mistä osataan. Nouseminen on vähintään yhtä iso osa nautintoa, viehän se helposti suurimman osan laskupäivästä.
Viimeisen kolmen vuoden aikana harrastajien määrä on Majavan mukaan kasvanut voimakkaasti. Ensimmäisillä kausilla parikymmentä vuotta sitten vuorilla liikkui lähinnä tuttu suomiporukka sekä joitain paikallisia.
”Hikiliikkumisen suosio ja varusteiden kehittyminen ovat lisänneet kiinnostusta vaellushiihtoon. Tätä varten ei tarvitse enää olla huippulaskija”, Majava sanoo.
Vuorilla liikkumisessa on kuitenkin riskinsä, joten aloittelijan on hyvä lähteä vuorille kokeneemmassa seurassa.
”Lyngenistä löytyy myös suomalaisten opaspalveluita, ja lajiin on helppo tutustua myös Suomen tuntureilla.”
Kirjoita kommentti