Antti Majander HS
Pieni yksiö Punavuoressa vaihtuu vappuaattona vielä puolet pikkuruisempaan. Mutta silti Lontoossa, Islingtonin kaupunginosassa, odottavaan kymmenen neliömetriin luukkuun mahtuu täältä mukaan kaikki. Se on yhtä kuin muutamat kengät, useimmat puvut sekä läppäri.
Artikkeliin liittyvät
Etenkin läppäri. Muuta ei tarvita.
Fredrikinkadun räystäskamarin huonekalut menevät joko kierrätyskeskukseen tai roskikseen, kirjat suvun kesämökille Savoon.
Kodinrakennusvietistä vapaa asukas hankkiutuu nyt eroon liki kaikista elämänjäljistään.
”Minulla on lyyrinen haave”, näyttelijä ja kirjailija Antti Holma, 33, selittää. ”Tarvitsen mukaani Lontooseen vain läppärin ja hammasharjan.”
Oikeastaan Holmaa risoo täällä nyt kaikki, vaikka Suomi onkin hänen mielestään vallan hieno maa –jos haluaa elää heteroseksuaalisten käytäntöjen mukaisesti. On seurakunnan päiväkodit, perhepalvelut ja koko tukijärjestelmä, vaikka julkista sektoria leikataankin.
Esikoisromaaniaan Järjestäjä (2014) kirjoittaessaan hän – sonkajärveläisen papin poika – istui usein Agricolan kirkossa Tehtaankadulla eikä päässyt ajatuksesta, että kirkkokin on vain heteroseksuaalisen järjestelmän ylläpitämistä ja vaalimista.
”Eikä siinä ole mitään pahaa”, Holma toteaa. ”Mutta minä en kuulu siihen jengiin.”
Hän kieltää jyrkästi surevansa saati kärsivänsä ulkopuolisuudesta, koska on ollut sitä aina.
”Vaikka minulla on viimeisen kahden vuoden aikana mennyt erittäin hyvin, olen kuitenkin monta kertaa havahtunut ihmettelemään: mitä minä oikein täällä teen?”
Holma sanoo olevansa ”hirveän kyllästynyt kaikkeen”, ihmisiinkin. Ystäviä on riittämiin, eikä hän halua lisää.
Kun täkäläisiin kuvioihin kyllästymiseen liittää halun kirjoittaa, niin alkaa tapahtua: lentolippu kouraan ja menoksi.
Punavuoren kopperossa Holma puhuu suurkaupunkihaaveesta. Se ei ole yhtä kuin halu kadota ihmismereen, sillä tunnistetuksi tuleminen ja perään katsominen ei ahdista häntä. Hän ei kuulemma edes pane sellaista merkille.
Kesän 2004 nuori teatterikorkeakoululainen asui ja työskenteli Lontoossa. Rakastuminen oli yksi kohokohta, kahvin myyminen Starbucksissa amerikkalaiselle näyttelijälle Kevin Spaceylle toinen. Kohokohtia oli paljon. Sinä nuoruuden kesänä kaikki oli suurta ja mahtavaa.
”Kun kohta palaan Lontooseen, katson miten pojat ovat pukeutuneet. Ostan samanlaiset vaatteet Oxford Streetin Top Shopista, pukeudun niihin ja olen ihan samanlainen kuin kaikki muutkin”, Holma suunnittelee. ”Hiuksetkin laitan samalla tavalla. Olen täysin massaa.”
Tätä hän kutsuu tavallisuuslarppaamiseksi.
Yksi seikka tosin erottaa hänet useimmista pojista niin siellä kuin täälläkin. Syömisensä puolittaneen Holman lihakset suorastaan törröttävät katsojan silmään. Nuoruutta hyvästelevä mies näyttää olevan hätkähdyttävän hyvässä kunnossa. Vaatteet kiristelevät jokaisesta oikeasta paikasta.
”Olisi tympeää sanoa, että olen yksinäinen ja syrjitty homoseksuaali, joka pakenee”, Holma toteaa.
Television Putouksessa pari vuotta sitten hänen Kissi Vähä-Hiilari -sketsihahmonsa oli niin törkeän hot, että piintyneiltäkin heteromiehiltäkin meinasi mennä pää sekaisin.
Tai puhukoon kukin omasta puolestaan.
Kyllä, Kissi oli kuuma. Vaikka olikin homon ivamukaelma heteron hoopon räikeästä seksiunelmasta.
Holma ei lähde Lontooseen lyöttäytyäkseen homoyhteisöön. Myös siitä hän kokee ulkopuolisuutta.
”Mutta Lontoossa on arviolta 500 000 seksuaaliseen sukupuolivähemmistöön kuuluvaa ihmistä ja siten sellainen tunnelma, että kaikki on tosi tavallista. Kun lähtee kävelemään kaupungille, näkee mustaihoisen naisen menossa töihin investointipankkiin, eikä suinkaan siivoamaan. Tai voi flirttailla turbaanipäiselle miehelle apteekin kassajonossa.”
Toisin sanoen Holma lähtee sen perään, että kaikki voivat olla ihmisiksi. Siinä ei pitäisi olla mitään kummallista.
”Jos haluaa kärjistää ja sanoa ilkeästi, niin täällä vastaan tulevat joka päivä ja joka puolelta lapsille vittuilevat rohtuneet mummot. Terhikiemungit voittivat, minä hävisin ja siksi kerään kimpsuni. ”
Ilman muuta Lontooseen vetää myös taiteellinen puoli. Holma haluaa vaikuttua näkemästään.
Tyhmähän Holma tietysti on. Hän lähtee lipettiin juuri silloin, kun voisi lyödä rahoiksi. Töitä tarjotaan enemmän kuin ehtii tehdä, ja maine on jo sitä luokkaa, että pohjapalkasta ei tarvitse ihmeemmin neuvotella.
Näyttelijän unelma ei kelpaa. Eikä kansakunnan henkisen johtajan pesti, jota täällä suorastaan tyrkytetään, kun naamajulkisuus kasvaa tolkuttomaksi.
Holma haluaa kirjoittaa. Eino Leinoa ja muutamaa muuta klassikkopoeettaa parodioinut Kauheimmat runot (2015) saa jatkokseen Kauheimmat joulurunot, myy ilmestyessään varmaan myös se lyriikaksi suhteettoman hyvin ja saa päälleen niin sanotusti oikeiden sanataiteilijoiden halveksunnan.
”Ihmiset saivat Reino Leinostani iloa. Kuten minä itsekin, vähän tuloa myös. Niitä tekstejä voi lukea kännissä juhlissa ja nauraa.”
Runoiluun Holma on mitoittanut Lontoossa kaksi päivää viikossa. Toiset kaksi hän tekee varsinaista päähankettaan, romaania, jota on täällä jo aloitellut.
”Eikös se mene näin, että kun esikoinen on tätä”– pikkuruisen laminaattipöytänsä ääressä istuva Holma vatkaa kädellä vimmaisia itsetyydytysliikkeitä –”niin sen jälkeen katse ehkä avartuu jo minäkeskeisyydestä siihen, mikä on seuraavaksi lähimpänä eli perheeseen.”
Omasta lapsuudenperheestään Sonkajärvellä Holma ei kirjoita, eikä tällä kertaa edes minä-muodossa. Tuleva romaani tähtää ylipäätään suomalaiseen perheyksikköön. Tekijä arvelee saattavansa hiukan matkia hyvää ystävää, teatteriohjaaja Saara Turusta, jonka romaani Rakkaudenhirviö ilmestyi viime vuonna.
”Kuljemme toistemme perässä”, Holma muotoilee.
Omasta lapsuudenkodista syntyisi todennäköisesti huono romaani, sillä Holmalla on vanhemmistaan vain hyvää sanottavaa.
”He ovat mahtavia!”
Mahtavuudella Holma tarkoittaa muun muassa sitä, että hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hänen isänsä ajattelee, kun poika kirjoittaa vaikkapa seksuaalisesta häpeästä.
”Kyllä minä sitä silloin mietin, kun kirjoitin Järjestäjää. Mutta en tiedä, onko hän lukenut nussimisromaaniani, enkä ole kysellyt palautteita. Olemme isä ja poika, ja meillä on isän ja pojan asiat.”
”Äidille olen sanonut, että luuri menee välittömästi kiinni, jos sieltä suunnasta alkaisi yhtään tulla neuvoja”, Holma kertoo. ”Äiti on vain nauranut.”
”Eivät minun tekemiseni sillä tavoin kiinnosta heitä. Olen saanut rauhassa höyrytä: he eivät ole olleet poikkiteloin eivätkä ylihuolehtineet.”
Joskus poika on kuullut, että Sonkajärvellä televisio laitettiin kymmenen minuutin katsomisen jälkeen kiinni. Mutta vanhempien rakkautta hänen ei ole koskaan tarvinnut epäillä. Tuki ja turva ovat koko ajan olemassa.
Suuren yleisön lemmikki on viime ajat kieltäytynyt järjestelmällisesti kaikista töistä.
”Paitsi että parista ensi kevään kiinnostavasta näyttelijän työstä neuvottelen. Niissä minun ei tarvitsisi olla Antti Holma Shown Antti Holma, vaan voin mennä turvallisesti jonkun muun nimi edellä.”
Holman mukaan oma nimi, ura ja henkilöbrändi ovat nyt monille äärettömän tärkeitä. Hän puolestaan haluaa kokeilla kaiken pyyhkimistä pois.
”Vaikka kyllähän mulle sitten nauretaan, kun palaan Lontoosta pennittömänä.”
Hän on jo kuullut vitsin: maailmaa mennään valloittamaan, ja sitten kumminkin tullaan joulun alla Suomeen markkinoimaan kirkkokiertuetta.
”Vaan kun en ole menossa valloittamaan maailmaa.”
Liiemmin hänen lähdössään ei ole kysymys täydellisestä siltojen katkaisemisesta, saati kevyiden multien heittämisestä synnyinmaan sekä etenkin sen kulttuuripiirien päälle. Elokuvien jälkityöt pakottavat jatkossakin käymään täällä. Vieläkin mukavampia Suomen-reissun syitä ovat siskon häät, serkun viisikymppiset ja niin edelleen.
Holma lähtee, mutta käy Suomessa tienaamassa. Koska Lontoossa hän ei ole kukaan eikä mikään.
Kirjoittajana Holma pääsee täällä esiin seuraavan kerran jo ensi tiistaina, kun vihapuheen myrkkyä vastustava, noin kolmenkymmenen vaikuttajan tekstikokoelma Mitä tapahtuu huomenna rakkaudelle ilmestyy.
Holma kertoo kirjoittaneensa siitä, mitä rakkauden kävisi, jos sillä ei olisi yleisöä. Hänen mukaansa rakkaus on aina yleisölaji. Kirkkohäät on yleisölle, samoin käsi kädessä kulkeminen seurustellessa. Yksityiselle ulottuvuudelle jää hänen nähdäkseen rakkaudessa vain pieni murunen.
Itse hän sanoo olevansa romanssimies. Kahdeksi viikoksi voi leimahtaa. Jos vielä sen jälkeen kännykkään tulee tekstareita, homma menee kiusalliseksi.
”Haluan hullaantumisen tunteen, mutta en mitään sellaista, missä pitäisi ottaa vastuuta toisesta ihmisestä.”
Tarkoittaako se siis sitä, että tunne-elämän pitää totella yhtä hyvin kuin teräksiseksi treenatun vartalonkin?
”Ensi vuoden alussa esitän Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin kirjoittamassa poliisisarjassa apulaispoliisipäällikkö Kari Marjamaata, joka on kontrolloinut itseään täydellisesti. Rakastuessaan hän tuhoutuu, koska menettää hallinnan. Luin Leean ja Kaarinan tekstiä täällä kotona. Nauroin ja itkin. Juuri samalla tavalla minäkin hajoaisin kuin roolihenkilöni.”
Suomen lisäksi Holma hakee etäisyyttä huumoriin. Häntä kiehtoo ajatus romaanin kirjoittamisesta ilman huumorikulmaa. Siis niin, että se ei naurata yhtään.
Vasta hiljan tosiaan oli sellainen aika, että Holma ei naurattanut ketään. Komeljanttaria ei ollut olemassa.
”Teatterikorkeassa professori Vesa Vierikolta saatu nauru oli valtavan arvokas palaute. Minä olin vakava, hyvin vakava, traaginen taiteilija, 70-kiloinen, röökiä vetävä, harmaa ylioppilasteatterilainen, hartiat koholla paljosta punnertamisesta.”
Sellaiselle löytyi käyttöä Kansallisteatterissa.
”Tein siellä pelkästään tragedioita. Jaa, Janne Reinikaisen ohjaama Reviisori oli komedia, mutta ei järin hauska, tai ainakaan minä en ollut. Tein Kansiksessa pelkkää nuoren miehen tuskaa.”
Oma hauskuus alkoi löytyä vasta laitosteatterista lähdön jälkeen Facebook-kirjoittelun myötä.
”Siellä epäkohtien luetteleminen ei riitä, vaan täytyy ujuttaa itsensä mukaan yleiseen paskuuteen. Silloin ihmiset alkavat vastata niihin juttuihin.”
”Kun lähdin toteuttamaan some-huumorin mallia näyttämölle, sain vihdoinkin sen perkeleen palautteen, naurun, jota olin aina halunnut!”
Holma on edelleen kiitollinen huumorin vapauttavalle ja palkitsevalle vaikutukselle. Mutta omien luomusten – sellaisten kuin juuri vaikkapa edellä mainittu Kissi Vähä-Hiilari – herättämä nauru on jo kokenut inflaation hänen mielessään.
Huumorikortti on nyt pelattu. Hän sanoo näkevänsä ympärillään ”uppoavia laivoja”, mutta kirjallisuus voisi ehkä vielä kantaa. Ainakaan se ei ole ryhmätyötä.
Kuulostaa hiukan ylimieliseltä.
Holma hymähtää. Hän kertoo opetelleensa idoliltaan Kirsti Paakkaselta taidon teeskennellä muiden kuuntelemista.
”Yksi Lontooseen lähtemisen syy on järkytyksien, seikkailujen ja kauheiden kokemusten hakeminen. Että olisi jotakin. Kaipaakaan olemista eksyksissä jossakin, itkuisena, paniikissa ja ilman rahaa.”
Kännissä moinen onnistuisi helposti, mutta Holma lopetti viinan juomisen ajat sitten.
”Jotenkin aion yrittää sotkea itseäni Lontoossa. Ulkomailla kaikki voi romahtaa.”
Vappuaatto ei valikoitunut sattumalta lähtöpäiväksi.
”Putouksen koekuvaukset olivat vappuaattona kaksi vuotta sitten”, Antti Holma kertoo.
”Lisäksi kirjoitin Järjestäjää. Ajattelin, että vähintään toinen hankkeista menee tosi pahasti reisille. Ja kun tulos sitten räpsähtää naamalle, voin lähteä hyvästä syystä.”
Vaan eivät ne menneet, kumpikaan.
Joten silloin epäonnistui lähtö. Nyt nappaa, varmasti.
Kirjoita kommentti