Tiedättekö mitä? Tämä blogikirjoitus saa todennäköisesti tuplasti enemmän lukijoita verrattuna otsikkoon, jossa ei lue taikasanaa ”jääkiekko”. Jalkapallon parissa suurimman osan elämästään koko- tai osa-aikatoimisesti työskennelleelle suomalaiselle tilanne tuntuu joskus turhauttavalta.
Ei sillä, että syyllistäisin jääkiekkoväkeä mistään tai yrittäisin lietsoa lajien välistä vastakkainasettelua. Kiekko on hieno peli ja junnut oppivat sen parissa samanlaisia asioita (ryhmässä toimiminen, vastuunkanto, voitontahto) kuin futiskentilläkin.
Voimatasapaino jalkapallon ja jääkiekon välillä on kuitenkin esimerkiksi kolmenkymmenen vuoden otannalla muuttunut dramaattisesti. Muistan hyvin, kuinka Jaro tuolloin tapasi avata sarjakautensa Pietarsaaren Länsikentällä ja siirtyi kentän jotenkin kuivettua Keskuskentälle.
Näiltä osin ei muutoksia, Jaro aloitti tänäkin vuonna Länsikentällä, jossa rankka sadekuuro kasteli kaikki tuhatkunta katsojaa. Ja kausi jatkui tuttuun tapaan Keskuskentällä, jonka katsomotilat tarjoilevat aikasiirtymän 1980-luvulle ja kauemmaksikin.
Mutta kuka enää muistaa, millaista lätkän MM-kisojen seuraaminen saattoi noina aikoina olla? Kolmekymmentä vuotta sitten Suomi pelasi kisojen avausottelun isäntämaa Tshekkoslovakiaa vastaan. Ottelua ei televisioitu suorana, vaan kiekkoväki oli radioselostuksen varassa.
Muutos on kiekkokisojen osalta ollut niin valtava, että superlatiivit loppuvat siinä kuin kiekontäyteiset palstamillimetrit lehtien urheiluosastojen avaussivuilta. Viimeistään vuoden 1995 MM-kulta alkoi kirjoittaa itseään ruokkivaa kansallista tarinaa, joka ei suostu latistumaan, vaikka moni futisihminen niin toivoisi. Osa heistä vieläpä aivan avoimesti.
Totta kai suomifutiskin on mediatodellisuuden myllertymisen myötä lisännyt näkyvyyttään merkittävästi, mutta tarina puuttuu. A-maajoukkueen arvokisapaikasta voisi sellaiseksi olla, mutta seuraava realistinen mahdollisuus on vuoden 2020 EM-kisoissa.
Palataan Jaroon, koska kirjoitan tätä Pietarsaaresta ja Jaro kuuluu modernin ajan vakiintuneimpiin pääsarjaseuroihin. Jaro pelaa tämän viikon torstaina liigakautensa viidennen kotiottelun, vastassa on FC Lahti.
Viidennen! Mitä järkeä on keskittää liigamatseja pelattavaksi kevätkeleille ja märille kentille kun samaan aikaan käynnissä on suomalaismedian vuodenkierrossa ylivoimaista näkyvyyttä nauttiva kiekkoturnaus?
Tiedän futisväen standardivastauksen: ”pitää keskittyä omaan tekemiseen eikä sovitella sarjaohjelmaa jääkiekon mukaan.”
Ylpeydessä ei ole mitään väärää, ellei se pääse jalostumaan typeryydeksi. Liigafutis ei voi oikein millään mittarilla kilpailla jääkiekon MM-kisoja vastaan. Ainoa kilpailuetu on paikalla koettavan tapahtuman tunnelma; ottelun näkee ja kokee kentän laidalta paljon syvemmin kuin kotisohvalta.
Tässä suomifutis kohtaa vielä jääkiekkoakin kovemman kilpailijan: nykysuomalaisten keskimääräisen kermaperseisyyden. Ymmärrän, että on tympeää kastua esimerkiksi Länsikentän kaltaisen katoksia vailla olevan ”stadionin” vaakasuorassa vihmovassa sateessa, mutten jaksa tajuta, miten suomalaiselle voi tulla kylmä kuivassa viiden asteen lämmössä. Jos ei ole kotona koskaan opetettu ihan itse pukeutumaan lämpötilan mukaan, niin luulisi täysjärkisen ihmisen oppivan viimeistään aikuisuuteen astuessa.
Esimerkiksi Töölön jalkapallostadion on selvästi suunniteltu välimerellisiin olosuhteisiin, avoimien rakenteiden on tarkoitus päästää tuuli sisään ja lämpöä ulos. Eli siellä on usein viileä keli, kyllä. Silti kannattaja, joka jättää tulematta, koska tuulee ei ole mikään kannattaja.
---
Yllä oleva pohdinta houkuttelee tekemään ilkeän johtopäätöksen: Jääkiekko on noussut Suomessa omiin sfääreihinsä esimerkiksi liikevaihdoilla ja medianäkyvyydellä mitaten siksi, että se on tavoittanut kermaperseiden suuret massat. Hallit ovat nykyään lämpimiä, niissä on ammattimaisesti toteutetut oheispalvelut ja MM-kisat taas antavat mahdollisuuden olla isänmaallinen kannattaja kotisohvan turvasta käsin.
Miten futis voisi menestyä tällaisessa kilpailussa semminkin kun kolmessakymmenessä vuodessa on jääty valovuosien verran takamatkalle?
Minä en tiedä eikä tarvitsekaan, koska en ole pitkään aikaan ollut minkäälainen futispäättäjä kansallisella tasolla. Tiedän, että rakastan suomifutista, joka on osa identiteettiäni. Kiekkoleijonien vuosittainen kisaspektaakkeli on hyvää urheiluviihdettä, mutta jo kovin ylituotteistettua sellaista. Juhani Tamminen vetää taas kisojen ajaksi päälle Don Cherryltä kopioidun lookin ja brandaa itsensä Don Tamiksi, jee.
Itse asiassa voi olla hyvä, että futis pysyy Suomessa vaihtoehtolajina, mitä suurten massojen kiinnostukseen tulee. Muuten meillä voisi olla Huuhkajien matsin studiossa Don Jyrä tai Don Mara.
Kirjoita kommentti