Tänään hän näyttäisi kaikille lahjakkuutensa. Tänään hän saisi erään tytön huomaamaan itsensä. Tänään hän olisi koulun tähti.
Ronnie Grandell seisoi koulun jumppasalin lavalla ja näki edessään satojen yläastelaisten muodostaman yleisön. Rumpali löi kappaleen käyntiin, ja kitaran ääni kajahti vahvistimista. Grandell alkoi laulaa mikrofoniin.
Yhtäkkiä, kesken uskottavaksi tarkoitetun rock-kappaleen, ääni kiekaisi ylös aivan kuin hän olisi jodlannut. Äänenmurros oli pettänyt 15-vuotiaan Grandellin.
Kun Grandell poistui lavalta häpeän nostattama kuumuus poskillaan, hän oli varma siitä, että oli tuhonnut maineensa loppuiäkseen.
Tästä lähtien tytöt eivät katsoisi häneen päinkään. Tästä lähtien hänet muistettaisiin poikana, joka jodlasi lavalla.
Nyt Ronnie Grandell on 33-vuotias työterveyspsykologi, valmentaja sekä television laulukilpailuja kiertänyt muusikko. Yläasteaikainen muisto naurattaa häntä niin, että silmäkulmat kurtistuvat rypyille.
Grandell auttaa nykyään työkseen ihmisiä, jotka kärsivät samanlaisesta itsekriittisyydestä kuin hän aiemmin. Nuorena hän vaati itseltään hyviä koulunumeroita ja turhautui bänditreeneissä, kun ei kuulostanut ihailemiltaan maailmantähdiltä. Aikuisena hän arvosteli itseään virheistään työelämässä ja puolisona. Miksi hän töksäytti harkitsemattoman kommentin työkaverille? Miksei hän kuunnellut päivästään kertonutta puolisoa?
Taipumus perfektionismiin ei ole vieläkään hävinnyt. Grandell vain on oppinut suhtautumaan siihen toisin.
“Soimaan itseäni yhä, jos olen ollut muissa sfääreissä, kun puolisoni on yrittänyt kertoa minulle jotakin. Enää en kuitenkaan jää vatvomaan asiaa vaan esimerkiksi pyydän anteeksi.”
Grandell on sitä mieltä, että päänsisäistä arvostelijaa ei voi juosta pakoon eikä sitä yleensä voi hiljentää väittämällä vastaan. Vaativa ääni seuraa mukana loppuelämän, ja siksi sen kanssa kannattaa ystävystyä.
Jotta itsekritiikkinsä kanssa pääsee sopuun, tarvitaan taitoa, jonka nimi on itsemyötätunto.
Vastavalmistunut Ronnie Grandell oli aloittanut työterveyspsykologina, mutta häntä turhautti. Vastaanotolle päätyi uupuneita ihmisiä, joiden voimat ja vuorokauden tunnit eivät riittäneet velvollisuuksien hoitamiseen. He halusivat antaa parastaan työntekijöinä, puolisoina, vanhempina ja ystävinä. Grandell vain ei tiennyt, miten vapauttaa heidät kohtuuttomista vaatimuksistaan.
Grandell alkoi lukea perfektionismia käsittelevää kirjallisuutta ja törmäsi britannialaiseen psykologiin Paul Gilbertiin.
Tämän myötätuntokeskeistä terapiaa käsittelevät teokset puhuttelivat, eivätkä vain asiakkaiden vaan myös hänen itsensä vuoksi: vaatihan hän itseltäänkin paljon.
Siihen Grandell oli saanut mallin kotoa. Kristiinankaupunkilaisessa perheessä tehtiin aamusta iltaan töitä. Äiti työskenteli päivät kokkina ja isä kirjanpitäjänä, ja iltaisin vanhemmat pyörittivät perunatilaa.
“Sukuni ansiosta arvostan työn tekemistä enkä pelkää asettaa rimaa korkealle, mikä on antanut hyvät eväät elämään. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin ollut se, että olen vahingossa sisäistänyt ajatuksen, jonka mukaan korkealle asetettu rima ei ole ideaali vaan vaatimus.”
Työssään Grandell huomasi, että moni muu kamppailee saman tunteen kanssa. Usein stressaantuneet suorittajat ovat kasvaneet kodeissa, joissa on perisuomalaiseen tapaan säästelty kehuja ja arvostettu työntekoa.
Kun riittämättömyydentunteeseen yhdistetään maailma, joka käskee tavoittelemaan ylennystä, kiihkeää seksielämää ja lihaksikkaita hauiksia, uupumisen resepti on valmis.
Paul Gilbertin ansiosta tuore työterveyspsykologi uskoi kuitenkin löytäneensä jotakin, joka auttaisi häntä itseään ja muita suorittamiseen taipuvaisia. Grandell matkusti Britanniaan Gilbertin oppiin ja alkoi palattuaan keskustella asiakkaidensa kanssa itsemyötätunnosta. Lopulta hän kirjoitti aiheesta ensimmäisen suomenkielisen kirjan.
Itsemyötätunto tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että ihminen opettelee katsomaan itseään yhtä lämpimästi kuin parasta ystäväänsä. Eikä ystävää tuomita epäonnistuneen työhaastattelun tai keskeytetyn puolimaratonin jälkeen.
Itsemyötätuntokeskeinen psykoterapia perustuu teoriaan, jonka mukaan evoluutio on muokannut ihmisen aivot keskittymään selviytymiseen. Siksi aivot ylireagoivat mahdollisiin uhkiin ja laukaisevat niitä havaitessaan suojavalmiudeksi kutsutun tilan, jossa huomio kohdistuu vaarojen selättämiseen.
Laumasta erotettu olisi päätynyt savannilla petojen ruuaksi, ja niinpä luolaihmisiltä perityt aivot estävät meitä nolaamasta itseämme muiden silmissä. Siksi on tyypillistä, että ihminen unohtaa saamansa kehut, mutta vatvoo aamuyöstä yhtä ilkeää lausetta.
Suojavalmiudelle on kuitenkin olemassa vastakkainen voima: myötätunto. Jokainen pelon hetkellä kädestä pidetty tietää, kuinka ystävällisyys ja läheisyys rauhoittavat. Samaa myötätuntoa voi oppia kohdistamaan myös itseensä.
Grandell vertaa myötätuntoa lihakseen, jota voi vahvistaa harjoittelemalla.
Niinpä Grandell aloittaa aamunsa tekemällä myötätuntoharjoituksen, jossa hän esimerkiksi keskittyy toivottamaan muille ja itselleen hyviä asioita. Se on muuttanut Grandellin arjen.
Aiemmin Grandell poti huonoa omaatuntoa vaikkapa siitä, että hän lykkäsi paperitöiden tekemistä hakemalla kupin kahvia. Kun hän palasi tietokoneelleen, päänsisäinen arvostelija haukkui häntä laiskaksi.
Nykyisin Grandell tarkkailee vitkuttelunhaluaan lempeästi, ottaa muutaman syvän hengityksen ja miettii, tarvitseeko hän kahvia vai ei.
Moni ylisuorittaja käy päässään väittelyitä, joissa yrittää todistaa sisäiselle kriitikolleen, ettei ole laiska, vaikka jättikin väsyneenä salireissun väliin. Yhtä tyypillistä on yrittää vaientaa piiskurin ääni juomalla alkoholia tai katsomalla telkkaria.
Mutta koska kriittinen ääni ei lakkaa nalkuttamasta, Ronnie Grandell opettaa asiakkailleen uudenlaista strategiaa. Hän ohjaa heitä tunnistamaan kriitikon aiheuttaman kärsimyksen ja kuuntelemaan sen ääntä.
“Ensimmäinen askel on kehon rauhoittaminen, sillä itsekritiikki linkittyy vahvasti siihen, että mielen suojavalmius on päällä. Kun tekee hetken syvähengityksiä tai vaikkapa kuvittelee halaavansa puolisoaan, keho rauhoittuu, ja se rauhoittaa myös mielen.”
Kun stressi lievittyy, ihminen alkaa nähdä ympärillään muutakin kuin uhkia. Sen jälkeen on aika tarkkailla ajatuksia myötätuntoisesti ja miettiä, mitä hyvää arvostelijan viestissä voi olla.
“Yleensä kritiikin kohteena oleviin asioihin liittyy itselle tärkeitä arvoja. Se, että esimerkiksi vaatii itseään treenaamaan enemmän, kertoo siitä, että pitää terveydestä huolehtimista tärkeänä”, Grandell selittää.
Sama pätee esimerkiksi väliin jääneen iltasadun tai huolimattomasti hoidetun työprojektin aiheuttamaan syyllisyyteen. Tunne on merkki siitä, että pitää perhettään tai työtään tärkeänä.
”Kun tunnistaa itsekritiikkinsä pointin, voi alkaa neuvotella sisäisiä vaatimuksiaan uusiksi. Säännöistään voi esimerkiksi tehdä joustavampia: sen sijaan, että vaatii itseään treenaamaan joka päivä puoli tuntia, voikin pyrkiä urheilemaan 5–60 minuuttia viidesti viikossa.”
Joustavuus tekee elämästä stressittömämpää. Perheelleen voi osoittaa rakkautta helpommillakin tavoilla kuin leipomalla aamiaissämpylät aina itse.
Grandell tietää, että moni perfektionismiin taipuvainen vastustaa itsemyötätunnon ajatusta. Vaikka sisäinen piiskuri tekisi elämästä suorittamista, ajatus hellittämisestä voi tuntua mahdottomalta. Sehän saattaisi tarkoittaa sitä, että laiskistuisi.
“Yleensä itsekritiikki ei kuitenkaan potki eteenpäin vaan painaa alaspäin.”
Grandellin mukaan itsemyötätunnolla on juuri päinvastainen vaikutus kuin luulisi: se saa tarttumaan toimeen. Lempeys laimentaa stressireaktiota, jolloin ajatukset lakkaavat pyörimästä uhkien ympärillä. Se puolestaan vapauttaa aivokapasiteettia ongelmien ratkaisemiseen, jolloin ihminen ei jääkään syyttelemään itseään puolisonsa syntymäpäivien unohtamisesta vaan varaa saman tien pöydän tämän suosikkiravintolasta.
Itsemyötätunto antaa myös rohkeutta. Kun lakkaa uskomasta sisäistä vähättelijäänsä, uskaltaa pyytää palkankorotusta tai pitää ystävän häissä puheen.
Grandell ei ole vieläkään täysin parantunut kriittisyydestään. Kun hän ostaa kalliin kitaran tai musiikinteko-ohjelmiston, syyllistävä ääni muistuttaa, että nykyisin viisi keikkaa vuodessa tekeväksi muusikoksi hän on tuhlannut liikaa rahaa kotistudioonsa. Syyllisyys painaa myös silloin, kun Grandell ei ole ehtinyt soitella ystävilleen.
Enää hän ei kuitenkaan vatvo virheitään viikkoja vaan miettii lempeästi, mitä voisi tehdä toisin: esimerkiksi myydä vanhan kitaransa tai tarttua puhelimeen.
Ja koska Grandell on lakannut vatvomasta virheitään, hänestä on tullut mielestään parempi ystävä, puoliso ja psykologi. Itsemyötätunto kuulostaa monen korvissa itserakkaudelta, mutta sen vaikutus on juuri päinvastainen. Ylikriittinen ihminen näkee helposti vain itsensä: harkitsemattomat sanansa tai hapsottavan tukkansa. Itselleen armollinen huomaa muutkin ihmiset.
Ja samalla muut ihmiset huomaavat myös hänet.
”Itsekritiikin hampaissa oleva ihminen näyttää usein tältä”, Grandell sanoo ja irvistää kulmakarvojensa väliin vihaisen kurtun.
Itsemyötätuntoinen ihminen taas näyttää Ronnie Grandellilta. Ja Grandell hymyilee paljon.
Kuka?
Ronnie Grandell, 33, työskentelee Turun Diacorissa työterveyspsykologina ja valmentajana.
Mistä tunnetaan?
Grandell on erikoistunut myötätuntokeskeiseen psykoterapiaan ja kirjoittanut aiheesta ensimmäisen suomenkielisen kirjan Itsemyötätunto (Tammi 2015). Grandell tekee myös laulukeikkoja. Hän osallistui vuonna 2004 Popstars-laulukilpailuun, mutta putosi viime hetkellä INDX-poikabändistä. Vuonna 2014 hän oli mukana Voice of Finlandissa.
Mistä ei tunneta?
Grandell opiskeli ensin historiaa ja kirjoitti opiskeluaikanaan kristiinankaupunkilaisen Härkmerin nuorisoseuran 100-vuotishistoriikin.
Näistä en luovu
Meditoiminen
“Panen aamulla kahvin tippumaan ja teen 10–20 minuutin syvähengitys- tai myötätuntoharjoituksen. Meditoiminen virittää mielen päivää varten.”
Laulaminen
“Jos en pääse jossain vaiheessa päivää hoilaamaan, elämä tuntuu tyhjältä. Laulan paljon vanhaa rokkia, kuten Elvistä, Eaglesia ja Beatlesia. Nykybändeistä pidän esimerkiksi Haloo Helsingistä. Keikkoja teen nykyisin vain muutaman vuodessa.”
Yhteinen päivällinen
“Pyrimme syömään puolisoni Susannan kanssa päivällisen aina yhdessä. Se on meille tärkeä hetki, jolloin pysähdymme ja jaamme päivän tapahtumat.”
Kirjoita kommentti