Tässä juttusarjassa kuvataan maanosaa, jonka suuruuden päivät ovat ohi. Sarja on Helsingin Sanomien valokuvaajien ideoima. Seuraavissa osissa käydään Belgiassa, Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä.
Vaikka Mike Brandenburg on kova jätkä, hän liikuttuu katsoessaan jalkapalloseura Feyenoordista tehtyä videota. Sen nimi on Toinen puoli sydämestä on valkoinen, ja se alkaa Rotterdamin satamasta, joka on yhä Euroopan suurin, – sen nostureista ja telakoista, Feijenoordin kaupunginosasta, jossa asuvat kovaa työtä tekevät feijenoordilaiset.
Vuonna 1908 he perustivat jalkapalloseuran. (Seuran nimi kirjoitetaan siis eri tavalla kuin kaupunginosan.)
"Isä vei minut ensimmäisen kerran katsomaan matsia vuonna 1972, olin yhdeksänvuotias."
Miken isä oli töissä satamassa, kuten isoisäkin oli ollut, ja hän oli tietenkin Feyenoordin kannattaja. Niin kauan kuin Mike tietää – ainakin 200 vuoden ajan – hänen sukunsa on asunut Rotterdamissa, tässä työn kaupungissa, jossa teot sanovat enemmän kuin puheet – niin kuin täkäläiset muistuttavat.
Ei mitään hienostelua, jalkapallossakaan.
"Me tykätään voimajalkapallosta, strong football, ei mistään teknisestä taituruudesta", Mike sanoo ennen matsia kapakassa, johon feyenoordilaiset kerääntyvät nostattamaan henkeä.
Odotetaan poliiseja. Kohta ne taas tulevat. Eikä niistä pidetä.
Ympärillä on hurjan näköisiä korstoja: isoja, rotevia ja kauttaaltaan tatuoituja. Ihonväri, silloin kun sitä tatskojen alta näkyy, on sama kuin paikallisella Gouda-juustolla.
Nämä pitävät tappelemisesta.
Feyenoordin faneja kutsutaan huligaaneiksi. He ovat Euroopan pelätyimpiä. Roomassa tuli rähinöityä niin, että joukkue sai porttikiellon ja suuret sakot. Suihkulähdekin hajosi. Poliisit kuulemma olivat ärsyttäneet. On sattunut pari kuolemantapaustakin.
Joskus miehen täytyy tapella. Kuten Marsha Nultien sanoo:
"He eivät pakene. He jäävät puolustautumaan."
Marshakin on fani, mutta vähävaraisena yksinhuoltajaäitinä hänellä ei ole varaa kausikorttiin. Stadionin eteen hän silti tulee, jos saa lapselleen hoitajan.
Onnekseen Marsha on saanut asunnon itselleen ja puolitoistavuotiaalle Jaydenille aivan Feyenoordin stadionin läheltä.
Eniten inhotaan Ajaxia ja ylipäänsä Amsterdamia. Kumpaakaan nimeä feyenoordilaiset eivät edes lausu ääneen. Puhutaan 020:sta, suuntanumeron mukaan. Yhden kaverin kaulaan on tatuoitu 110 % anti 020.
Tätä ei voi verrata helsinkiläisten Turku-vinoiluun. Tämä on vihaa.
020 on snobien ja hipstereiden kaupunki. Kupla. Rotterdam taas on konttien, öljysäiliöiden, laivojen, kiskojen, nostureiden, rekkojen – teräksen ja lihaksen – kaupunki. Siellä jyrisevät rekat ja kolisevat ketjut.
Ei sanoja vaan tekoja. Marsha on tatuoinut sen kaula-aukkoonsa. Tosin jostain syystä latinaksi.
Äijät vastaan snobit.
Amsterdamilaisia – siis nollakaksnollia – nimitetään juutalaisiksi. Toisaalta Ajaxin kannattajat nimittävät siten myös itseään. He ovat superjutskuja. Otteluissa liehuvat joskus suuret Israelin liput.
"Hamas, Hamas, Jews to the gas", huutavat feyenoordilaiset ja sihisevät – kaasua.
Oikeasti juutalais-nimityksessä ei ole mitään mieltä. Eivät ajaxilaiset mitään juutalaisia ole, ja Hollannissa antisemistismi tuomitaan jyrkästi, historiallisista syistä.Rotterdamilaisia nimitetään maajusseiksi.
Mutta Rotterdam ei ole enää ennallaan. Se mainostaa edelleen satamaansa maailman kolmanneksi suurimmaksi, mutta oikeasti Rotterdam on jo sijalla 11. Sen edelle menee seitsemän kiinalaista satamaa sekä Singapore, Etelä-Korean Busan ja Dubain Jebel Ali.
Rotterdam on tarjonnut työtä niille, jotka eivät viihdy koulunpenkillä ja ruudun ääressä, mutta sellainen työ käy vähiin. Työttömyyttä on enemmän kuin muualla maassa.
Luova luokka on tullut Rotterdamiin. Sodan jyräämä keskusta on täynnä wau-arkkitehtuuria: pilvenpiirtäjiä, kirkkaita värejä, villejä veistoksia. Polkupyöriä, ratikoita, invapyöriä, halal-lihaa, kannabiskahviloita, puistoja. Pehmeää, kevyttä ja vihreää. Nykytaidetta ja vegeravintoloita.
Rotterdam halusi olla raskas, mutta siitä on tulossa kevyt. Siisti Berliini.
Rotterdamilaisista 47,7 prosenttia on maahanmuuttajataustaisia. Se on eniten Euroopassa. Valkoinen enemmistö jää pian vähemmistöksi omassa kaupungissaan. Eniten tulijoita on ollut omista siirtomaista Surinamista ja Antilleilta sekä Turkista ja Marokosta.
Tältä uusi Eurooppa näyttää. Kaupungin pormestari on itsekin mamu, Marokossa syntynyt muslimi Ahmed Aboutaleb.
Hän on saavuttanut suosiota suorilla sanoillaan. Aboutaleb on muun muassa kehottanut jihadisteja painumaan helvettiin (rot toch op), jollei demokratia ja sananvapaus kelpaa. Maassa maan tavalla. Hollannissa ei enää tarvitse olla poliittisesti korrekti.
Suosituin rotterdamilainen on tietenkin Pim Fortuyn -vainaa, jonka eläinaktivisti ampui parlamenttivaalien alla vuonna 2002. Hänen puolueensa LPF eli Pim Fortuynin lista menestyi vaaleissa erinomaisesti. Vielä tämän kevään kunnallisvaaleissa Fortuynin lista oli suurin puolue.
Pim Fortuyn oli suorapuheinen, muslimivastainen, vapaamielinen homo, joka vaati toisaalta maahanmuuton rajoittamista ja toisaalta kansalaisuuden myöntämistä paperittomille. Tulijoiden pitäisi sopeutua hollantilaiseen yhteiskuntaan ja sen vapaamielisiin arvoihin.
Fortuyn valittiin kuolemansa jälkeen vuonna 2004 Suurimmaksi alankomaalaiseksi. Myös Feyenoord pelasi surunauhoissa.
"Pim Fortuyn jakoi Hollannin", kirjoittaa Financial Timesin kolumnisti ja jalkapallokirjailija Simon Kuper.
"Ei pelkästään valkoisten ja maahanmuuttajien välillä, vaan laajemmin. Siihen asti lähes luokaton yhteiskunta jakaantui kahteen leiriin: koulutetut vastaan vähemmän koulutetut. Amsterdam versus Rotterdam."
Kuperin mukaan Feyenoord–Ajax-otteluista on Fortuynin jälkeisenä aikana tullut vaarallisia.
Harvalle tulee Hollannista enää mieleen padot ja puukengät, pikemminkin pilvi ja bordellit. Hollannin idea on kautta historian ollut avoimuus ja liberaalius. Sinne on paettu vainoja ja itsevaltiaita. Amsterdam keräsi hipitkin. Ja Umayya Abu-Hanna pakeni lapsineen sinne Suomesta.
Hollannissa ei alun perin ollut mitään omasta takaa, vain suota ja vesijättömaata. Sen rikkaus oli sen sijainti Euroopan suurten jokien suulla. Se vaurastui kaupalla ja merenkululla, houkutteli luokseen taiteilijoita.
Siirtomaita hankittiin kaikilta maailman meriltä, ja kun siirtomaiden asukkaita alkoi saapua 1960-luvulla emämaahan tekemään töitä, joita hollantilaiset eivät enää halunneet tehdä, ajateltiin, että he muuttaisivat joskus takaisin.
Mutta kukapa haluaisi lähteä Hollannista?
Feyenoord-fanit lähtevät vihdoin kapakasta kohti puolen kilometrin päässä olevaa stadionia. Matkalla he ohittavat upouuden Essalaam-moskeijan.
Sen rinnalla ohi vaeltava fanijoukko näyttää vanhalta Euroopalta, menneeltä maailmalta.
Mike ei ole mukana. Hän on jo putkassa. Meni huutamaan poliiseille Joden! Joden! eli juutalaiset.
Ottelussa ei ole paljon näkemistä. Feyenoord pelaa kehnosti ja häviää arnhemilaiselle Vitesselle 1–4. Kotikentällä.
Toisin oli vanhoina hyvinä aikoina.
VANHA JA VÄSYNYT EUROOPPA. OSA 1/5.Tässä juttusarjassa kuvataan maanosaa, jonka suuruuden päivät ovat ohi. Sarja on Helsingin Sanomien valokuvaajien ideoima. Seuraavissa osissa käydään Belgiassa, Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä.
Kirjoita kommentti