Palvelun tympeys yllätti, mutta veden pauhu ja hienot maisemat viehättivät Vantaankoskella

Ravintola Koskenrannan tekee kerta kaikkiaan hienoksi vieressä kohiseva ja pärskivä koski. Voi sitä ääntä, kun Vantaanjoki raivaa uomaansa Suomenlahteen. Juuri tälle paikalle Helsinki perustettiin vuonna 1550. Ympäristö on levollinen ja ihmisläheinen. Kauempana näkyy onkijoita.

Ravintola Koskenranta on toiminut vuonna 1946 valmistuneessa Imatran Voiman vesivirtauslaboratoriossa nyt vuoden päivät. Paikan pääosassa on terassi.

Terassiruuasta on vaivihkaa tullut jonkinlainen suositun sapuskan mittari, varma nakki. Listaa näkemättäkin voi arvuutella, mitä on tarjolla.

Arvaukset osuvat oikeaan. Jo listan terminologia on niin terdeä: "pieneen nälkään" ja "isompaan nälkään". "Maalaisranskalaiset" kuuluvat asiaan, samoin "makeaa".

Varmaankin tarjolla on Caesar-salaattia? Kyllä, sekä naturel-versiona että kananpojan kanssa.

Myös viime vuoden hittiä, nyhtöpossua, on listalla, samoin nykysuomalaisen ruokalistan peruselintarviketta, norjanlohta, sekä äkkiä kaikkialle ilmaantunut burgeri.

Ensimmäisellä käynnillä eräänä sunnuntaina väkeä oli aika paljon, mutta terassille tyypillisesti ruokaa nautittiin vähemmän kuin olutta ja siideriä.

Minua tietävämmän olutmiehen mielestä paikan olutlista on lyhyt mutta asiantunteva. Crowmoor-siideriä sai hanasta.

Oli elävää musiikkia, mutta kireä äänentoisto vei sävyt nuoren jazzlaulajan esityksestä.

Andrew Taylor

Alkuruoka, mansikka-vuohenjuustosalaatti, 12,50 e, oli heikonpuoleinen suoritus. Pääosassa oli ylenpalttinen jääsalaatti ja turhan väkevä balsamicokastike. Burger, 17,80 e, on täällä kokolihaa. Se oli nyt sitkeänpuoleinen vaikka olikin "rotukarjasta". Höysteet, cheddar, punasipuli ja varsinkin savumajoneesi paransivat vaikutelmaa.

Toisella käynnillä, tällä kertaa arkena, tilasimme aluksi nyhtöpossua, 11 e. Sen kanssa tuotiin liiallisessa majoneesissa kylpevä coleslaw ja keko ranskalaisia. Annoksen ylenpalttista tukevuutta lisäsivät vielä paksut oluessa marinoidut ja friteeratut sipulirenkaat sekä ciabatta.

Maun puolesta suurin ongelma oli kuitenkin lihan ylenpalttinen makeus. Cokista oli kaadettu sekaan rennolla ranteella.

Savulohen, 19,80 e, voimakas maku oli suorastaan tyrmäävä. Savustimeen oli ilmeisesti ammennettu lastuja aika tavalla. Annosta täydensivät kaksi parsatankoa, korvasienikastike ja kovakouraisesti keitetyt varhaisperunat.

Kun katseli lähistöllä haaveineen kulkevia vapaa-ajan kalastajia, olisi toivonut listalle muitakin kala-annoksia.

Kallein annos täällä on hereford-entrecote, 26,50 e.

Entäs palvelu? Luulisi sen olevan mukavaa, kun olimme arkipäivänä melkein tyhjällä terassilla. Ei aivan. Tuli selväksi, ettei olisi pitänyt kysellä eikä mukista.

Kun kysyimme, onko juomalista nähtävillä netissä, kuului vastaus: "En tiedä, en todellakaan". Kysyttäessä mitä kauden sieniä on lohen kanssa, vastattiin: "No, kauden sieniä."

Ja kun lämmin alkuruoka ja lämmin pääruoka kannettiin pöytään yhtä aikaa, hämmästelyyn vastattiin kysymällä: "No, viedäänkö pois?"

Kiitosta siitä, että terassi on torjunut muovikalusteet. Sovinnaisesta ruuasta ja kolhosta palvelusta huolimatta paikka on käymisen arvoinen – kun on se koski. Kolme tähteä tulevat sille.

Florence and the Machinen Florence Welch on lähtöisin varakkaasta perheestä. Onko hän osa kehitystä, joka tuhoaa brittiläisen popin?

Onko Florence Welch työväenluokan vihollinen?

Näin voisi päätellä kirjoituksista, joita on parin viime vuoden aikana ilmestynyt englantilaislehdissä, kuten The Guardianissa ja New Statesmanissa. Niissä brittiläiset journalistit ovat surreet työväenluokkaisten artistien häviämistä hittilistoilta.

Kirjoituksissa indierockyhtye Florence and the Machinen laulusolisti Welch mainitaan lähes poikkeuksetta esimerkkinä yläluokkaisesta poptähdestä, joka yhdessä muun muassa folk rock-yhtye Mumford & Sonsin, folklaulaja Laura Marlingin sekä cover-artisti Mark Ronsonin kanssa on riistänyt popmusiikin työväenluokan käsistä.

New Statesman-lehden toimittaja Stuart Maconie oli helmikuussa julkaistussa kirjoituksessaan armoton: etuoikeutetut ovat tuominneet populaarikulttuurin tuhoon.

Työväenluokalla on brittiläisessä popmusiikissa poikkeuksellisen tärkeä rooli. Rockin ja popin legendoilla Paul McCartneysta Morrisseyhin ja Noel Gallagherista Jarvis Cockeriin on kaikilla työväenluokkainen tausta. Toisen maailmansodan jälkeisen brittipopin suurteot lepäävät työväenluokan harteilla.

Mutta tilanne on muuttumassa.

Ensimmäisten joukossa aiheeseen tarttui musiikkijournalisti Simon Price The Word -lehdessä jo vuonna 2010. Pricen popin yläluokkaistumista käsittelevästä kolumnista jäi elämään lainaus, jonka mukaan vuonna 1990 Englannin viralliselta listalta löytyi yksi prosentti yksityiskoulujen kasvatteja, kun vuonna 2010 luku oli noussut huimaan 60 prosenttiin.

Tällaisia lukuja ei Pricen kolumnista todellisuudessa löytynyt, mutta niitä alettiin silti toistella faktana. Vielä vuonna 2014 The Guardianissa ilmestyneessä kirjoituksessaan Price joutui muistuttamaan lukujen virheellisyydestä. Kolumnin viestiä hän ei kuitenkaan kieltänyt.

Stuart Maconie maalasi helmikuisessa New Statesman -lehden kirjoituksessaan vähintään yhtä lohduttoman kuvan työväenluokan asemasta brittiläisessä popissa. Hänen mukaansa tukien leikkaamiset, taidekoulujen häviäminen ja korkeakoulutuksen nouseva hinta uhkaavat palauttaa vanhan maailmanjärjestyksen, jossa taiteet ovat vain keski- ja yläluokkien harrastuksia.

On pelottava ajatus, etteivät tämän päivän Morrisseyt ja Cockerit saisi ääntään kuuluviin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät keski- tai yläluokka voisi luoda hienoa popmusiikkia. Vaikkapa Nick Drake ja Radiohead ovat tästä kiistattomia esimerkkejä.

Niin on myös Florence Welch, jonka Florence and the Machine -yhtyeen kaksi albumia Lungs (2009) ja Ceremonials (2011) ovat kummatkin hienoja levyjä.

Silti työväenluokan sulkeminen ulos popista on huolestuttavaa.

Musiikilliset mullistukset kun syntyvät ideoiden ja kulttuurien yhteentörmäyksistä. Ne syntyvät myös janosta näyttää ja menestyä vastoin kaikkia odotuksia – kitkasta, jossa tyytymättömyys ja turhautuminen kohtaavat kirkkaana roihuavan lahjakkuuden.

Mitä enemmän on musiikillisia näkökulmia, sitä parempaa musiikki on. Emme tarvitse vain yläluokan, keskiluokan tai työväenluokan musiikkia. Jotta pop pysyy elinvoimaisena, tarvitsemme niitä kaikkia.

Florence and the Machinen kolmas albumi How Big, How Blue, How Beautiful julkaistiin kesäkuun alussa. Arvion voit lukea täältä.