25.3.2015

Vilhelmiina Wahlbeck

Tässä maailmanhengessä joka puolelta nettiä, lehtijuttuja ja sosiaalista mediaa pursuaa juttuja itsensä toteuttamisesta ja unelmien löytämisestä. Niiden mukaan ei pidä tyytyä tavalliseen vaan analysoida, mikä on haave syvällä sisimmässä ja pyrkiä sitä kohti, elämmehän vain kerran. Mutta voimmeko kuitenkaan kaikki olla kahvilan pitäjiä tai sisustuskauppiaita?

Välillä tuntuu että analysoimme itsemme ja elämämme hengiltä. Oletko stressaantunut? Saatko itsestäsi ja ajankäytöstäsi kaiken tehon irti? Oletko motivoitunut ja heräätkö aamuisin virkeänä uusiin haasteisiin? Ja kun mieli on sitten saatu analysoitua, on ruokavalion vuoro: Syötkö liikaa lihaa, vehnää, sokeria? Entä millaiset ovat luomuvalintasi? Olisiko ehkä sittenkin parasta olla vain raakaravintoa nauttiva lakto-ovovegetaristi, jotta elimistö ei keräisi kaikkea kuonaa myrkyksi elimistöön?

Työelämän osalta saamme aika usein lukea näkemyksiä niin työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisesta kuin siitä, ettei niitä ei kannattaisi edes erottaa toisistaan. Elämänhallintaoppaista saamme myös vinkkejä kaikkeen oikeanlaisesta hengittämisestä todelliseen läsnäoloon ja sisäisen rauhan löytämiseen. Näistä suurin osa on oikein järkevän oloisia, mutta yleensä tulee todettua kuten ensimmäisellä (ja viimeisellä) pilates-tunnillani saatuani ohjeen häntäluuni kääntämisestä kohti napaa: ei tällä kärsivällisyydellä ja mielenhallinnalla!
Samaan aikaan erityisesti sosiaalinen media luo meille illuusion, että muiden elämä olisi jotenkin hohdokkaampaa ja että siinä tapahtuisi omaamme paljon enemmän kaikenlaista, mitä voimme vain yrittää olla itseksemme kadehtimatta. Toisaalta meille uutisoidaan asioista, jotka eniten ärsyttävät Facebookissa. Tällöin voi vain miettiä, että mitä sinne enää uskaltaa kirjoittaa ja toisaalta, miksi olla paikassa, joka niin hirveästi ärsyttää?

Luemme myös hienoja tarinoita välivuosista, ulkomaan töistä, tai jopa jättäytymisestä kokonaan oravanpyörästä. Tai mitä jos kaikki pakkaisimme reppumme ja ryhtyisimme digitaalisiksi nomadeiksi? Toisaalta meille muistutetaan, että vuorotteluvapaa voi viedä osan eläkkeestä ja siksi sitä kannattaa harkita tarkkaan. Mutta mitä jos koko eläkejärjestelmä on siinä vaiheessa vesittynyt tai mikä pahinta, henki mennyt ennen kuin ehdin nauttia tästä vuosikausien kerrytyksestä?

Olikohan entisajan ihmisillä vastaavanlaista? Joskus sitä ajattelee ihannekuvaa menneisyydestä, jossa vain tehtiin töitä, mukulat kasvoivat siinä sivussa kunnon kansalaisiksi ilman harrastuskuskausrumbaa mokkapalasankareineen ja lopulta hautajaisissa kiiteltiin että siinäpä meillä oli rehti suomalainen mies tai nainen, joka teki ahkerasti töitä ja piti perheestään huolta. Mutta eikö silloin tunnettu aivan vastaavia tuntemuksia, somen sijaan vaan reaalimaailmassa?

Kuka muutenkaan määrittelee mitä on hieno työ tai elämä? Meille jokaiselle työkin merkitsee erilaisia asioita, joten yhtä totuutta ei ole olemassakaan. Tärkeintä on mielestäni pyrkiä onnelliseen, itsensä näköiseen elämään, jossa työllä on oma mielekäs osansa. Siksi työyhteisöjäkin pitää ilman muuta kehittää ja luoda mahdollisuudet erityyppisiin tapoihin tehdä töitä. Meitä kun ei ole kahta samanlaista.

Vilhelmiina Wahlbeck on DNA:n viestintäjohtaja ja Procom – Viestinnän ammattilaiset ry:n johtajajaoksen puheenjohtaja. Tässä blogissa hän käsittelee uuden ajan viestinnän ilmiöitä.