Pitkäaikaisella kipuoireyhtymällä tarkoitetaan sitkeää kiputilaa, joka jatkuu vähintään kuuden kuukauden yli mahdollisen kudosvaurion korjaantumisen vaatiman ajan. Pitkittynyt kipu ilmenee yhdessä tai useammassa paikassa, on hallitseva oire ja aiheuttaa merkittävää kärsimystä tai haittaa. Tässä kirjoituksessa käsitellään pitkittynyttä kipua psykiatrian kannalta.

Kiputilan pitäminen ainakin osin psykiatrisena häiriötilana edellyttää, että erilaisilla psykologisilla tekijöillä tai stressillä arvioidaan olevan tärkeä rooli kivun alkamisessa, vaikeudessa, pahenemisessa tai pysyvyydessä. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset traumaattiset tunnemuistot saattavat olla kroonisten kiputilojen taustalla. Turvapaikan hakijoilla ja maahanmuuttajilla kroonisten kiputilojen taustalla saattavat olla kidutuskokemukset.

Psykologisten tekijöiden olemassaolo ei kuitenkaan suinkaan sulje pois ruumiillisten tekijöiden osuutta kipuoireyhtymän synnyssä tai kulussa.

Kroonista kipua voi myös esiintyä oireena myös muissa psykiatrisissa sairauksissa, kuten masennustiloissa ja joissakin psykoottisissa sairauksissa. Tällöin kipu on kuitenkin muihin oireisiin nähden toissijainen.

Pitkäaikaiset kipu- ja särkytilat ovat hyvin yleisiä. Pelkästään kroonisesta selkäkivusta kärsii elämänsä aikana kolme neljäsosaa aikuisista, osa näistä ovat luonteeltaan osin psyykkisperäisiä kipuoireyhtymiä. Stressi ja eriasteinen ahdistuneisuus aiheuttavat helposti lihasjäykkyyttä, jolloin tuloksena on kroonisten lihasjännitysten aiheuttamat kiputilat. Lihasten jännittyneisyys kaventaa selkärangan kapeita aukkoja, jolloin tuloksena on hermosäikeiden puristuminen ja lihasten jännittyneisyyden noidankehämäinen lisääntyminen.

Oireesta kärsivän, hänen läheistensä ja tuttaviensa sekä hoitavien lääkäreiden on tärkeätä ymmärtää, että kipu ei ole luonteeltaan tahdonalaista tai teeskenneltyä. Taustaltaan puhtaasti psyykkisperäisen kivun voimakkuus on subjektiivisesti yhtä kiusallista ja kuluttavaa kuin kudosvaurioiden aiheuttama krooninen kipu.